Back in business - teatterijuttuja

Mihinkä se kuukausi taas hävisi? Olenpa näköjään taas melkein ehtinyt tänne kirjoittelemaan.

Oikeastaan tuo Kioto-päivä oli viimeinen kunnollinen aktiviteettipäivä. Osakan reissu läheni loppuaan, ja hoidimme poikien kanssa kaikenlaisia viime hetken asioita, kuten muutaman postireissun ja jonkinlaista tuliaisten etsintää, mutta suurin osa lopuista parista päivästä meni epämääräisessä lahnaamisessa.
Onnistuimme kuitenkin Merecan kanssa viettämään yhden tyttöjen illan, jolloin kävimme syömässä izakaya-ravintolassa, josta jatkoimme matkaa muutamaksi tunniksi karaokeilemaan. Itsellänihän oli lyhyt matka menomestaamme Tennôjiin, ja hilpaisin sen jalkaisin, mutta koska Mereca joutui suoriutumaan takaisin asuntolaansa jumalan selän takana vielä junien kulkiessa, emme hippailleet kovin myöhään.

Illan viimeiseen biisiin (Coldplayn Viva la vida) oli laitettu yllättävän suomalaissävytteinen video

Ehdinkin jo edellisessä postauksessani mainita päässeeni perille Tokioon, joten ei siitä reissusta sen enempää.

Meillä oli tosiaan vuodenaloittajaisesitys sovittuna 6.1. joten sitä varten kävin tiiviisti sensein luona treenailemassa, ja sen jälkeenkin minun piti saada kaikki harjoittelemani tanssit kohtuulliseen kuntoon, joten treenejä riitti. Muuta en hirveästi ehtinyt/jaksanutkaan. Loput kaksi viikkoa meni siis harvinaisen vähillä turisteilemisilla. Tässä kuitenkin jonkinlainen maistiainen eräästä päivästäni (tai okei, kahdesta päivästä).

Esitystä edellisenä päivänä en päässyt treenaamaan (mikä tietysti auttoi kovasti jännittämisen kanssa), koska sensei oli kiinni Japanilaisen tanssin yhdistyksen nelipäiväisessä vuodenaloittajaisnäytöksessä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Sain senseiltä lipun sekä lauantaille 5. pvä että maanantaille 7.1, koska lippuja ilmeisesti oli jäänyt yli sen verran reippaasti että minutkin saatiin istutettua katsomoon peräti kahdesti (toinen niistä lipuista oli oikeastaan senseille, mutta koska sensei ei itse päässyt katsomaan esitystä, sain hänen lippunsa). Siitä hyvästä tosin 'jouduin' töihin lauantaina. Lauantai oli ensimmäinen näytöspäivä, ja sensei oli vuorossa myymässä lippuja kevään tuleviin esityksiin - yhdistyksellä on jonkinlainen kiertävä systeemi työvuorolaisista - ja esitystä ennen piti niputtaa ohjelmalehtisen väliin mainoksia näistä esityksistä. Joten sensei värväsi minut apujoukoiksi. Itsehän suostuin tietysti enemmän kuin mielelläni. Muistutuksena itselleni: seuraavalla kerralla vähän kätevämmät kengät mukaan, ettei tarvitse säätää joka ainoa kerta backstagelle mennessä ja tullessa..



Jostain syystä länkkärinä saatoin herättää vähän tavallista enemmän huomiota niin paljon ennen esityksen alkua teatterilla pyöriessäni, mutta yritin kovasti näyttää siltä, että minulla oli oikeasti asiaakin siellä. Me niputtajatyövoima jouduimme odottelemaan yli puoli tuntia yhtä esityksen mainosta, ja kun se vihdoin saapui yritimme kaikki japanilaisella tehokkuudella pinota lehtisiä näteiksi nipuiksi. Eräs työvuorossa olleista jampoista kiersi ottamassa kuvia, ja sanoi että 'yrittäkää näyttää siltä, että teette töitä'. Kaikki kyyristelivät lehtistensä ääressä epämääräisissä asennoissa yrittäen näyttää näteiltä, katsoen kameraan ja nätisti hymyillen - minäkin - ja jampan kuvattua meidät mutisin itsekseni jotain, että näyttää varmasti tosi luonnolliselta kun kaikki työtä tehdessään poseeraavat ja hymyilevät kuin Hangon keksi (jostain syystä en kirjaimellisesti käyttänyt tätä ilmaisua, japaniksi saattaisi kuulostaa sangen epämääräiseltä :D ).

Nämä ohjelmalehtisen välissä. Jos niputtaja oli erityisen taitava *krhm*, tiettyä esitettä saattoi löytyä kaksikin kappaletta samasta pinosta! Päälimmäisenä vuodenaloittajaisnäytöksen mainos.

Koska niputus oli vielä vaiheessa, kun yleisö alkoi jo odotella ovien ulkopuolella, vaihdoimme tukikohdan erääseen nurkkaan portaiden alle ikkunan viereen. Minua nauratti epäonnistunut yrityksemme näyttää huomaamattomilta. En kerennyt siinä hirveän montaa nivaskaa taiteilla, kun minun piti jo siirtyä etsimään kohtuullisen hyvää paikkaa yleisöstä, joten pahoittelin kovasti aikaista poistumistani, nappasin yhden ohjelmalehtisen kainalooni ja lähdin nauttimaan esityksestä. Esiintyjät olivat monesta eri koulukunnasta - meiltä Mizukilta molemmissa käymissäni näytöksissä kaksi. Tanssinumeroita oli sen verran monta, etten taida tehdä niistä sen kummempaa selontekoa, mutta joukkoon mahtui tunnetumpia tanssinumeroita ja vähemmän tunnettuja. Osan numeroista olin nähnyt myös meidän väen harjoitusversioina.

Maanantaina minua ei harmikseni tarvittu enää niputtelemaan. Olin alunperin suunnitellut laittavani kimonon päälleni, mutta minulle tuli vähän epävarma olo pukemistaidoistani, ja tulin tulokseen, että en tahdo nolata senseitä, jos onnistun pukemaan sen jotenkin omituisesti päälleni - lisäksi en ollut ihan varma kimonon päälystakkini sopivuudesta sekä kylmyyteen että vuodenaikaan - ja lähdin liikenteeseen länsimaisissa vaatteissa. Käväisin tervehtimässä infotiskin väkeä ja pahoittelemassa, etten voinut enää olla hyödyksi. Sain sieltä suuntimat taas työvuorossa olevan sensein olinpaikasta, ja käytyäni pikaisesti näyttämässä naamaani hänelle, suunnistin viemään takkini säilytyslokeroon (tällä kertaa en uskaltanut mennä yksin backstagelle vaan jätin sen yleisökäyttöön tarkoitettuun lokeroon) ja sieltä kiireesti katsomoon päin etsimään hyvää paikkaa. Ohjelmalehtistä jakanut jamppa oli jo tarjoamassa minulle uutta ohjelmaa, kun sanoin että minulla on jo. Mielestäni kyseinen herra oli eri kuin he, keitä lauantaina olin tavannut, mutta yllätyksekseni hän naurahti ja sanoi 'niin taitaa ollakin'.

Voisin kuitenkin mainostaa, että itselleni jäi mieleen erityisesti tanssi Koma 独楽 (Hyrrä). Se alkoi tavalliseen tapaan, kun esiintyjä(jamppa) tulee lavalle ja tekee mitä yleensä voi olettaa tanssijan tekevän, mutta vähän myöhemmin esityksessä on kohta, jossa tanssija yllättäen viskaa kôken-näyttämöavustajan avustuksella muka hyrrän pyörimään kiserun eli japanilaisen piipun (tälläinen) päälle. Yleisöstä kuului valtava kohahdus, kun kaikki havahtuivat, että jotain jännää tapahtuu. Sitten tanssija leikkiikin hyrrällä ja tekee hienonnäköisiä temppuja (mm. pyöräyttelee kiserua hyrrän samalla pyöriessä), ja lopussa muuttuu itse hyrräksi pyörimässä miekan päällä. En liene kovin väärässä, jos väitän, että 'kaikki olivat ihan fiiliksissä' esityksestä. Minulle jäi vähän epäselväksi, onko kyseessä oikea kiseru ja oikea hyrrä, vai onko hyrräosa jotenkin viritetty kiinni siihen piippuun ja se pyörii automaattisesti jollain mystisellä systeemillä, mutta joka tapauksessa se näytti todella hienolta. Täytyy varmaan ottaa selvää jossain vaiheessa tuosta.

Juttelin esityksestä sensein kanssa myöhemmin, ja hän kysyi oliko siellä mitään kivaa. Mainitsin tuosta Komasta (en tiennyt esityksen lukutapaa ensin, mutta sensei tajusi onneksi heti mitä tarkoitin), ja kävi ilmi, että kyseessä on tanssi, jota sensei haaveilee tekevänsä. Siinä tosin on pikku mutta: Komaa voi esittää nykyään vain Hanayagi-koulukunnan (yksi suurimmista perinteisen tanssin kouluista Japanissa) tanssija. Jokin aika sitten se olisi vielä ollut muidenkin esitettävissä, mutta koska Koma on alunperin Hanayagin ohjelmistoa, olivat päättäneet sitten että ottavat sen takaisin itselleen. Sensei oli kuitenkin iloinen, että olin nähnyt juuri tuon esityksen :)

Tästä näköjään venähti kuitenkin näin pitkä tarina, joten taidan tällä kertaa lopettaa tähän. Toivottavasti pääsen taas pian Kansallisteatterille, siellä on aina kivaa :)

Valmis ohjelmalehtinen ja piljettini. Tykkään myös noista piljettien kuorista.