Cosplay-juttuja

No niin, onnistuuhan se tämäkin taas.
Tällä kertaa sarjassamme 'kootut selitykset siitä, miksen ole päivittänyt blogia pitkään aikaan' on ollut erinäisiä Tilanteita. Ei niistä nyt sen enempiä yksityiskohtia, mutta ei kauheasti ole kiinnostanut hillua istumassa koneen ääressä enää ylimääräistä - ainakaan kirjoittelemassa. Nyt kesän ja syksynkin lomat jo lusittua ja uhkaavasti nurkan takana häämöttävän joululoman lähestyessä ajattelin viritellä taas jotain Japani-aiheista kirjoitelmantynkää tännekin.

Tämänkertaiseksi aiheeksi valitsin cosplayn, joka on sinänsä vähän kummallinen valinta näin passiiviselle harrastajalle, mutta ajattelin selventää (välillä ihmetystä herättäviä) siviilipuuhiani tänne ainakin tämän postauksen verran.

Cosplay siis. Lyhyesti selitettynä sitä kuvaa ehkä parhaiten sen nimi: 'costume' + 'play' eli jonkinlainen pukuileminen. Itselläni se tarkoittaa käytännössä sitä, että otan jonkin hahmon esikuvaksi jostakin japanilaisesta anime-sarjasta, manga-sarjakuvasta tai pelistä, ja askartelen ko. hahmon puvun ja toivon lopputuloksen näyttävän mahdollisimman paljon lähdehahmoltaan sekä vaatteiden, kampauksen, asusteiden, vartalon että naamani osalta.
Cosplay liittyy japanilaiseen populaarikulttuuriin (manga, anime, j-rock yms.), mutta sinälläänhän esikuvien mukaan pukeutuminen ei ole mikään uusi ilmiö - kabuki-teatterissakin harrastettiin tätä jo Edo-kaudella (esim. Ichikawa Danjûrôn (VII) lavakostyymin kuviosta siinneet kimonokuviot). Cosplayhahmojenhan ei tarvitse siis kuitenkaan olla pelkästään japanilaisiin lähteisiin perustuvia hahmoja; ne voivat olla myös vaikka Disneystä tai omiakin designejä. Google tietää kaikennäköisiä juttuja cossaamisesta, joten jos selitykseni ei tunnu tarpeeksi selvältä, sinne siis.

Eka cossini oli Yûko sarjasta xxxHolic. Tuli vähän kiire ja lopulta hihatkaan ei toimineet, joten uusiksihan se yläosa meni. Uusittu versio tässä vaiheessa tosin jo vähän rutussa.
Kuva: Jacob Åberg

En käytä harrastus-sanaa kovin mielelläni yleensä vapaa-ajan aktiviteeteistä, koska 'harrastus' leimautuu helposti vain 'jonkinlaiseksi puuhasteluksi'. Lasken omat aktiviteettini kaikeksi muuksi kuin siksi. Toisaalta taas cossaamista voisin melkein jopa kutsua omalla kohdallani harrastukseksi, sillä vaikka suhtaudunkin vähän liiankin äärimmäisellä vakavuudella erityisesti siihen askartelemiseen, kyseessä ei ole juttu, jota ilman en voisi elää. Enkä nyt tarkoita, että cosplay-harrastuksessa pitäisi olla kyse elämästä ja kuolemasta voidakseen olla Oikea Cossaaja, mutta täytyyhän sitä omia pieniä dilemmoita olla pitääkseen mielen häir...siis vireänä.

xxxHolicin Yûko on muutenkin hieno hahmo, jolla on aina kivoja vaatteita. Siksi siis toinenkin puku.
Kuva: Hanna Hyttinen

Tästä päästäänkin sujuvasti ilman aasinsiltoja siihen, miksi nyt sitten ylipäätään askartelen niitä kostyymeitä.

Ei taida olla kovin kummoinen yllätys, jos kerron pitäväni japanilaisista vaatteista. Varsinkin perinteisistä. Tähän mennessä valitsemani hahmot ovatkin olleet enemmän tai vähemmän japanilaistyylisissä vaatteissa. 'Enemmän tai vähemmän' siksi, että jos katsoo 'jee, tällä on kimono, sitähän voisi joskus ehkä käyttää muulloinkin', niin pukua vääntäessä viimeistään käy ilmi, että eihän se oikeaa kimonoa ole nähnytkään. Esimerkiksi: hahmojen kimonot näyttävät yleensä istuvilta, eli ainakin länsimaalaisesta vinkkelistä katsottuna vartaloa jotensakin mairittelevilta. Oikeastihan kimonon alle kuitenkin turjustetaan mitä erilaisempia määriä pyyhkeitä ja naruja, ja sen tarkoitus on oikeastaan olla kaikkea muuta kuin istuva. Sitten onkin kova miettiminen, miten paljon on valmis poikkeamaan 'oikeasta kimonosta' ja muuttamaan mallin '(kohtuullisen) istuvaksi mekoksi, jossa on hassut hihat ja edessä halkio'. On tämäkin kimonoelitismiä.

Vähän erilainen kimonomekko. Talvea varten lämpimämpi kostyymi - Himiko pelistä Ôkami. Päähine tosin ei ole erityisen terveysvaikutteinen..
Kuva: Tapio Matikainen

 

Japanilaiset piirroshahmothan eivät tunnetusti ole fysiikaltaan kovin realistisia, ja tälläisen persjalkaisen suomalaisen päärynävartaloisen naisen arkkityyppi ei välttämättä ole kovinkaan lähellä sitä. Oikeastaan tuo perinteisten asujen linja on osoittautunut senkin takia paljon mielenkiintoisemmaksi, varsinkin kun ajatus itseni änkemisestä kaiken maailman minihameisiin ahdistaa.

Ajatuksena tehdä 'jotain helpompaa' syntyi Erzalle (Fairy Tail) kostyymi. Halusin myös hakamat, mutta eihän niistä lopulta mitään hakamia tullut, kun ei ne autenttiset sellaiset sarjassakaan ole. Eikä se 'jotain helpompaakaan' ollut. Halusin kokeilla myös miekkojen tekemistä.
Kuva: J.H.R.

Erinäisiä cossikriisejäkin tulee aika ajoin. Jossain vaiheessa tajuaa kuitenkin miettiä, miksi sitä alunperin on edes halunnut kokeilla cossaamista

- Onhan se ompelu aina ollut hauskaa. Olen myös aina tykännyt askarrella koruja yms. rekvisiittaa. Hauskuus saattaa tosin hävitä hyvin äkkiä varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki menee päin männikköä (heh), rekvisiitta näyttää 'ala-astelaisten' tekemältä ja pitäisi vetää muutamat allnighterit, että kaiken saisi tehtyä ajoissa valmiiksi.
- Tykkään myös oikeasti pitää niitä vaatteita päällä. Vaikka 'esikuvani' ovat olleet luonteeltakin mielenkiintoisia, minulla ei silti ole sen kummempaa missiota elää päivääni jonain toisena ihmisenä, vaan minusta on lähinnä hauskaa kokeilla, millainen itse olisin valitsemanani hahmona. Kärjistetysti sanottuna cossaaminen tarjoaa siis hyvän tilaisuuden pukeutua 'hassuihin asuihin'.
- Ja tietysti onhan siellä cosplay-tapahtumissa mukavia ihmisiä, joiden kanssa on kiva hengata.
- Kilpaileminen tai yleensäkin lavaesiintyminen on myös hauskaa, mutta siihenkin alkaa tarvita sen verran eeppisen kostyymin, että useamman viikon syömisen, nukkumisen ja tanssimisen minimoinnista huolimatta aika ei riitä. Budjetista puhumattakaan...

-Photoshoottaaminen on myös erittäin hauskaa!

Olen aina halunnut kokeilla miko-neidon (shintô-pyhätöissä työskenteleviä neitosia) asua, eli hahmoksi valikoitui suosikki-sellaiseni: Kikyô Inuyasha-sarjasta. Motivaattorina asun lisäksi jousi ja nuolet. Kikyôlla on miko-muodossa yleensä tukka kiinni, ja silloin yleensä myös ne jousi ja nuolet.
Kuva: Jacob Åberg

Ja vielä toinen versio. Silloin kun kuvataan Kikyôn synkempää puolta (tai sitä, että Kikyô ei oikeasti ole enää tästä maailmasta), hahmolla on tukka auki ja yleensä silloin Shinidamachût eli vihreät käärmemäiset ötökät ilmestyvät.
Kuva: Jacob Åberg

Kyllä se tästä.

-M

Back in business - teatterijuttuja

Mihinkä se kuukausi taas hävisi? Olenpa näköjään taas melkein ehtinyt tänne kirjoittelemaan.

Oikeastaan tuo Kioto-päivä oli viimeinen kunnollinen aktiviteettipäivä. Osakan reissu läheni loppuaan, ja hoidimme poikien kanssa kaikenlaisia viime hetken asioita, kuten muutaman postireissun ja jonkinlaista tuliaisten etsintää, mutta suurin osa lopuista parista päivästä meni epämääräisessä lahnaamisessa.
Onnistuimme kuitenkin Merecan kanssa viettämään yhden tyttöjen illan, jolloin kävimme syömässä izakaya-ravintolassa, josta jatkoimme matkaa muutamaksi tunniksi karaokeilemaan. Itsellänihän oli lyhyt matka menomestaamme Tennôjiin, ja hilpaisin sen jalkaisin, mutta koska Mereca joutui suoriutumaan takaisin asuntolaansa jumalan selän takana vielä junien kulkiessa, emme hippailleet kovin myöhään.

Illan viimeiseen biisiin (Coldplayn Viva la vida) oli laitettu yllättävän suomalaissävytteinen video

Ehdinkin jo edellisessä postauksessani mainita päässeeni perille Tokioon, joten ei siitä reissusta sen enempää.

Meillä oli tosiaan vuodenaloittajaisesitys sovittuna 6.1. joten sitä varten kävin tiiviisti sensein luona treenailemassa, ja sen jälkeenkin minun piti saada kaikki harjoittelemani tanssit kohtuulliseen kuntoon, joten treenejä riitti. Muuta en hirveästi ehtinyt/jaksanutkaan. Loput kaksi viikkoa meni siis harvinaisen vähillä turisteilemisilla. Tässä kuitenkin jonkinlainen maistiainen eräästä päivästäni (tai okei, kahdesta päivästä).

Esitystä edellisenä päivänä en päässyt treenaamaan (mikä tietysti auttoi kovasti jännittämisen kanssa), koska sensei oli kiinni Japanilaisen tanssin yhdistyksen nelipäiväisessä vuodenaloittajaisnäytöksessä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Sain senseiltä lipun sekä lauantaille 5. pvä että maanantaille 7.1, koska lippuja ilmeisesti oli jäänyt yli sen verran reippaasti että minutkin saatiin istutettua katsomoon peräti kahdesti (toinen niistä lipuista oli oikeastaan senseille, mutta koska sensei ei itse päässyt katsomaan esitystä, sain hänen lippunsa). Siitä hyvästä tosin 'jouduin' töihin lauantaina. Lauantai oli ensimmäinen näytöspäivä, ja sensei oli vuorossa myymässä lippuja kevään tuleviin esityksiin - yhdistyksellä on jonkinlainen kiertävä systeemi työvuorolaisista - ja esitystä ennen piti niputtaa ohjelmalehtisen väliin mainoksia näistä esityksistä. Joten sensei värväsi minut apujoukoiksi. Itsehän suostuin tietysti enemmän kuin mielelläni. Muistutuksena itselleni: seuraavalla kerralla vähän kätevämmät kengät mukaan, ettei tarvitse säätää joka ainoa kerta backstagelle mennessä ja tullessa..



Jostain syystä länkkärinä saatoin herättää vähän tavallista enemmän huomiota niin paljon ennen esityksen alkua teatterilla pyöriessäni, mutta yritin kovasti näyttää siltä, että minulla oli oikeasti asiaakin siellä. Me niputtajatyövoima jouduimme odottelemaan yli puoli tuntia yhtä esityksen mainosta, ja kun se vihdoin saapui yritimme kaikki japanilaisella tehokkuudella pinota lehtisiä näteiksi nipuiksi. Eräs työvuorossa olleista jampoista kiersi ottamassa kuvia, ja sanoi että 'yrittäkää näyttää siltä, että teette töitä'. Kaikki kyyristelivät lehtistensä ääressä epämääräisissä asennoissa yrittäen näyttää näteiltä, katsoen kameraan ja nätisti hymyillen - minäkin - ja jampan kuvattua meidät mutisin itsekseni jotain, että näyttää varmasti tosi luonnolliselta kun kaikki työtä tehdessään poseeraavat ja hymyilevät kuin Hangon keksi (jostain syystä en kirjaimellisesti käyttänyt tätä ilmaisua, japaniksi saattaisi kuulostaa sangen epämääräiseltä :D ).

Nämä ohjelmalehtisen välissä. Jos niputtaja oli erityisen taitava *krhm*, tiettyä esitettä saattoi löytyä kaksikin kappaletta samasta pinosta! Päälimmäisenä vuodenaloittajaisnäytöksen mainos.

Koska niputus oli vielä vaiheessa, kun yleisö alkoi jo odotella ovien ulkopuolella, vaihdoimme tukikohdan erääseen nurkkaan portaiden alle ikkunan viereen. Minua nauratti epäonnistunut yrityksemme näyttää huomaamattomilta. En kerennyt siinä hirveän montaa nivaskaa taiteilla, kun minun piti jo siirtyä etsimään kohtuullisen hyvää paikkaa yleisöstä, joten pahoittelin kovasti aikaista poistumistani, nappasin yhden ohjelmalehtisen kainalooni ja lähdin nauttimaan esityksestä. Esiintyjät olivat monesta eri koulukunnasta - meiltä Mizukilta molemmissa käymissäni näytöksissä kaksi. Tanssinumeroita oli sen verran monta, etten taida tehdä niistä sen kummempaa selontekoa, mutta joukkoon mahtui tunnetumpia tanssinumeroita ja vähemmän tunnettuja. Osan numeroista olin nähnyt myös meidän väen harjoitusversioina.

Maanantaina minua ei harmikseni tarvittu enää niputtelemaan. Olin alunperin suunnitellut laittavani kimonon päälleni, mutta minulle tuli vähän epävarma olo pukemistaidoistani, ja tulin tulokseen, että en tahdo nolata senseitä, jos onnistun pukemaan sen jotenkin omituisesti päälleni - lisäksi en ollut ihan varma kimonon päälystakkini sopivuudesta sekä kylmyyteen että vuodenaikaan - ja lähdin liikenteeseen länsimaisissa vaatteissa. Käväisin tervehtimässä infotiskin väkeä ja pahoittelemassa, etten voinut enää olla hyödyksi. Sain sieltä suuntimat taas työvuorossa olevan sensein olinpaikasta, ja käytyäni pikaisesti näyttämässä naamaani hänelle, suunnistin viemään takkini säilytyslokeroon (tällä kertaa en uskaltanut mennä yksin backstagelle vaan jätin sen yleisökäyttöön tarkoitettuun lokeroon) ja sieltä kiireesti katsomoon päin etsimään hyvää paikkaa. Ohjelmalehtistä jakanut jamppa oli jo tarjoamassa minulle uutta ohjelmaa, kun sanoin että minulla on jo. Mielestäni kyseinen herra oli eri kuin he, keitä lauantaina olin tavannut, mutta yllätyksekseni hän naurahti ja sanoi 'niin taitaa ollakin'.

Voisin kuitenkin mainostaa, että itselleni jäi mieleen erityisesti tanssi Koma 独楽 (Hyrrä). Se alkoi tavalliseen tapaan, kun esiintyjä(jamppa) tulee lavalle ja tekee mitä yleensä voi olettaa tanssijan tekevän, mutta vähän myöhemmin esityksessä on kohta, jossa tanssija yllättäen viskaa kôken-näyttämöavustajan avustuksella muka hyrrän pyörimään kiserun eli japanilaisen piipun (tälläinen) päälle. Yleisöstä kuului valtava kohahdus, kun kaikki havahtuivat, että jotain jännää tapahtuu. Sitten tanssija leikkiikin hyrrällä ja tekee hienonnäköisiä temppuja (mm. pyöräyttelee kiserua hyrrän samalla pyöriessä), ja lopussa muuttuu itse hyrräksi pyörimässä miekan päällä. En liene kovin väärässä, jos väitän, että 'kaikki olivat ihan fiiliksissä' esityksestä. Minulle jäi vähän epäselväksi, onko kyseessä oikea kiseru ja oikea hyrrä, vai onko hyrräosa jotenkin viritetty kiinni siihen piippuun ja se pyörii automaattisesti jollain mystisellä systeemillä, mutta joka tapauksessa se näytti todella hienolta. Täytyy varmaan ottaa selvää jossain vaiheessa tuosta.

Juttelin esityksestä sensein kanssa myöhemmin, ja hän kysyi oliko siellä mitään kivaa. Mainitsin tuosta Komasta (en tiennyt esityksen lukutapaa ensin, mutta sensei tajusi onneksi heti mitä tarkoitin), ja kävi ilmi, että kyseessä on tanssi, jota sensei haaveilee tekevänsä. Siinä tosin on pikku mutta: Komaa voi esittää nykyään vain Hanayagi-koulukunnan (yksi suurimmista perinteisen tanssin kouluista Japanissa) tanssija. Jokin aika sitten se olisi vielä ollut muidenkin esitettävissä, mutta koska Koma on alunperin Hanayagin ohjelmistoa, olivat päättäneet sitten että ottavat sen takaisin itselleen. Sensei oli kuitenkin iloinen, että olin nähnyt juuri tuon esityksen :)

Tästä näköjään venähti kuitenkin näin pitkä tarina, joten taidan tällä kertaa lopettaa tähän. Toivottavasti pääsen taas pian Kansallisteatterille, siellä on aina kivaa :)

Valmis ohjelmalehtinen ja piljettini. Tykkään myös noista piljettien kuorista.

Kioto-päivä

Tervehdys taas.

Viime viikko hävisi johonkin yllättävän nopeasti. Siitä huolimatta päätin jatkaa matkakertomusta kronologisesti eli Kansain reissulta vuorossa päivä Kiotossa. Tai puolikas. Tai jotain.

Meillä siis venähti lähtö vähän, ja olimme Kiotossa perillä vasta joskus yhden maissa - tiedossa ei siis olisi kovin paljon tehokasta turisteiluaikaa. Ei sillä, että olisin muutenkaan tehnyt kovin kunnianhimoisia suunnitelmia: parilla temppelillä jos kävisi, niin olisin taas hetken aikaa onnellinen.

Halusin myös käydä tervehtimässä 'Jotain kuuluisaa kabukimestaa' (niinkuin eräs suuri ajattelija on sanonut) eli Minamiza-teatteria.

Minamizan edustalla oleva suuri lyhty

Suunnaksi tuli siis itäinen Kioto. Herraseurani ei ollut käynyt missään itäisissä temppeleissä, joten päätösvalta jäi senpain oikeudella minulle.
Lähdimme Minamizalta käpöstelemään Gionin pikkuteitä Kôdaiji-temppelille.

Kaupungin suojelema Nenen tie

Higashiyamalla eli itäisessä Kiotossa on enemmänkin näitä tienvarsi-boddhisatvoja, joilta voi 'hipelöimällä' pyytää suojelusta erilaisiin asioihin. Tämä kaveri osui silmiin matkalla, Hôtei-niminen kaveri pitää huolta varallisuudesta. Ohjeet löytyy myös englanniksi.

Kôdaiji on rakennettu Toyotomi Hideyoshin muistoksi, ja tämän jampan rakastettu eli Nene-sama (jonka mukaan kävelemämme tiekin on nimetty) lepää mäenrinteelle rakennetussa mausoleumissa. Kivipuutarha oli harmiksemme jonkinlaisessa järjestelyvaiheessa, joten lähinnä rakennustyömaalta näyttävä läjä kiviä ei tällä kertaa päätynyt kameran ikuistamaksi.

Bambumetsikkö ja muutamia viimeisiä syksyisiä lehtiä

Ruohokattoinen maja

Puutarha

Temppelin vahtikilpikonna

Kaksikerroksinen teemaja - ovat kuulemma aika harvinaisia

Täällä lepää Nene-sama

Katettu silta

Lisää bambumetsikköä

Näkymä mäeltä

Lähdimme suunnistamaan takaisin pohjoiseen päin, ja matkalla vastaan tuli pari maiko-tyttöäkin.
Tarkoituksenamme oli ollut jatkaa suoraan matkaa, mutta oli pakko pysähtyä syömään välillä. Pienen tankkausoperaation jälkeen jatkoimme käpöstelyä. Alkoi olla sen verran myöhä, että temppeleiden sulkemisaika alkoi lähestyä, joten muutimme alkuperäistä suunnitelmaa ja poikkesimme Nanzenji-temppelille. Itse temppelin turisteilupaikat (puutarhaa lukuunottamatta) olivat kiinni uudenvuoden valmisteluita varten, joten käpöstelimme pihalla katselemassa rakennuksia ulkoa päin. Olen käynyt jokunen vuosi sitten Nanzenjilla aiemminkin, mutta yhtä mukava tuota oli nytkin katsella.

Ison portin edessä

Yksinäinen punainen syksyn lehti

Päätemppelirakennus

Akveduktimainen siltarakennelma

Ilta-auringossa

Muutaman tunnin tehokkaan kävelyn jälkeen alkoi ainakin allekirjoittaneen jalat olla sitä mieltä, että ei pysty enää. Lähdimme käpöstelemään lähimmälle asemalle ja sitten suuntimat takaisin Osakaan ja hostellillemme viettämään rauhallista 'koti-iltaa'.

Harmi, etten tällä Japanin-matkalla ehtinyt kiotoilemaan enempää. Täytyy ilmeisesti tulla taas jossain vaiheessa uudestaan ja tehdä vähän monipäiväisempi pyhiinvaellus Kiotoon. Sitä odotellessa~

Uusi vuosi, vanhat kujeet

☆ Hyvää uutta vuotta! ☆

Kävin aamulla saattamassa pojat junalle ja jatkoin itse metrolla ensin Shin-Osakaan ja sieltä huristelin shinkansenilla takaisin Tokioon.

Täytyy kyllä tunnustaa, että ainakaan tuo Osakan metron Dôbutsuenmaen asema (JR:n Shin-Imamiyan aseman vieressä) ei hirveästi vakuuttanut minua. Mistään ei tuntunut löytyvän hissiä metron porteille katutasolta, enkä löytänyt edes alaspäin meneviä liukuportaitakaan - ylöspäin meneviä kyllä. Suunnistin siis laukkuni kanssa alakertaan portaita pitkin. 

   Katutason sisäänkäynnissä luki, että asemalta pääsisi myös Midosuji-metrolinjalle, mutta sisällä näkyi vain toisen metrolinjan opasteet. Menin kuitenkin portista sisälle ja suunnistin laiturille liukuportaita pitkin. Tässä vaiheessa aloin epäröidä suunnitelmani älykkyyttä, ja kysäisin joltain naiselta apua. Minun käskettiin kysyä aseman työntekijältä. Jamppa neuvoi minut lähimpään hissiin, joka veisi minut samalle laiturille, jossa äskenkin olin jo ollut, sitten kävelisin 30 metriä eteenpäin ja menisin toiseen hissiin niin olisin oikeassa paikassa. Hissin ovessa oli pieni lappu, jossa kerrottiin sama kuin minkä aseman jamppa oli neuvonut minulle, mutta enpä olisi tullut osanneeksi sitä etsiä siitä. OPASTEITA! Tahdon selkeitä opasteita!
 
Selvisin kuitenkin shinkanseniin mukavasti. Ostin lipun tiskiltä, ja epäilin etten ehtisi seuraavaan, joten kysyin mihin aikaan sitä seuraava juna lähtisi. Tiskin setä ei halunnut myydä minulle lippua siihen, koska 'se seuraava on vähän myöhässä...'. Otin neuvosta vaarin ja päätin ehtiä aikaisempaan (ehdinkin lopulta sitten ihan loistavasti siihen). Loppujen lopuksi kävi niin, että meidän junamme lähti 7 min myöhässä, koska jouduimme päästämään enemmän myöhässä olevan junan ohitsemme - matkalla saimme kyllä pari minuuttia kiinni. Pahoittelivat taas kovasti miten kauheasti myöhästyminen aiheuttaa vaivaa meille matkustajille. Jotenkin taas nauratti.

Löysin asumuksellenikin - suurin ongelma oli löytää hissi eri juna-asemilla. Olin vähän liian aikaisin taas liikenteessä, mutta huoneeni olikin jo valmiina ja pääsin suoraan kirjautumaan sisään. Uusi huoneeni on ehkä vielä vähän näppärämpi kuin edellinen - täällä on jopa mikrokin ja herätyskello. Eikä japanilaista vessaa, jee!

En tainnut ehtiä kertomaan vielä kaikkea Osakan seikkailuista. Tässäpä vähän jatkoa niihin näin lopuksi. 

Viime perjantai oli suunniteltu aktiviteettipäiväksi Tennôjin eläintarhaan (joka oli ihan kulman takana) ja Spa Worldiin (joka myös oli ihan kulman takana), mutta koska olimme sopineet tapaavamme jonkin sedän Kiotossa kuudelta ja meillä meni mukavasti aikaa eläintarhassa, päätimme siirtää kylpyläreissua toiselle päivälle (emme tosin koskaan ehtineet sinne asti). Eläintarhakin oli sitäpaitsi viimeistä päivää auki ennen uudenvuodenlomaa, joten pitihän siellä käydä, vaikka olin käynyt aiemminkin siellä katselemassa eläimiä. Ihan mukavaa siellä oli pyöriä kyllä toisenkin kerran. Osa eläimistä, kuten esim. kirahvi, tosin oli jo lomalla. Valitsemamme päivä ei muutenkaan ehkä ollut kaikkein paras: satoi ja oli kylmä. Jotenkin onnistuimme kuluttamaan silti yli kolme tuntia siellä. Söimme välillä lounasta ruokalassa, joka näytti olevan peräisin suoraan 80-luvulta. Olin kyllä ainakin itse tyytyväinen udon-nuudelikeittooni, se oli sellaista perus ruokalaruokaa.

Tässä muutama kuva. Ei taida olla vaikea arvata mistä eläimistä allekirjoittanut piti eniten..

Pikku konna lepuuttamassa kaulaansa

42-vuotias alligaattorinäykkijäkilpikonna on eläintarhan kolmanneksi vanhin asukas!

Parempi puolisko tarjosi syötävää luppakorvavuohelle

Sarvikuonon kuonoa kutitti

Konnaläjässä on mukava pötkötellä

Palasimme hetkeksi hostellille lepäämään ja lähdimme tapaamaan poikien mystistä tuttava-setää Kioton asemalle. Kävimme yhdessä syömässä sushia jossakin aseman sushiravintoloista. Jouduimme odottelemaan parikymmentä minuuttia vapaata paikkaa, mutta hyvältähän tuo ruoka maistui sitten. Pojat uskaltautuivat maistamaan pallokalaa eli fugua. En jaksanut itse enää syödä, joten (olin jänishousu ja) kieltäydyin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eli ihan hyvin se taisi mennä sitten. Itse kala ei hirveästi kuulemma maistunut miltään.

Setä olisi kovasti halunnut toimia oppaanamme esittelemässä nähtävyyksiä, ja olimmekin oikeastaan jo kävelemässä Kiyomizuderan temppelille, kun rupesi satamaan sen verran reilusti, että puoli tuntia sateessa kävellen ilman sateenvarjoja alkoi kuulostaa vähän vähemmän hyvältä idealta. Myöhemmin selvisi, että Kiyomizudera olisi ollut kiinni juuri ennen uutta vuotta - ihan hyvä ettemme seikkailleet sinne asti. Korvaavana suunnitelmana kävimme sitten katsomassa maisemia ja jouluvaloja asemarakennuksen näköalatasanteelta, ja esittelipä setä meille yhden ravintolakerroksen, joka oli omistettu pelkästään raamenille.

Näköalatasanteen lasin takaa otettu kuva

Kyoto tower

Juhlavalaistukset käytävässä

Jouluista tunnelmaa vielä

Lisää valaistuksia

Lähdimme turisteilun jälkeen takaisin hostellille. Vaikka kylpylä jäikin välistä, kerkesin tällä kertaa testaamaan edes hostellin kylpyä, joka oli ihan mukava kun kylpijöitäkään ei altaassa ollut kuin kaksi itseni lisäksi. Sitten alkoikin olla jo aika katsoa telkkaria mässyä syöden ja suunnitella seuraavan päivän ohjelmaa.