Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään

Niinkin talvinen päivitys kuin umen eli luumunkukkien bongailu sopii mainiosti näihin arktisiin *köh* olosuhteisiin, joita viime aikoina ainakin täällä lakeuksien keskellä on riittänyt omiksi ja ehkä jopa muidenkin tarpeiksi asti.

En ollut tehnyt kovin kunnianhimoisia turisteilusuunnitelmia matkani ajaksi, mutta umet olivat ehdoton - joskaan ei erityisen vastenmielinen - pakko aktiviteettilistalla.

Maaliskuun alussa umesesonki alkoi kuitenkin olla jo loppumaan päin, joten niiden ihastelemisen kanssa ei ollut hirveästi aikataulullisia vaihtoehtoja. Magda sanoi haluavansa lähteä mukaani, mutta ainoa vain, että parhaiten kummallekin sopivina päivinä satoi.. Säätiedotuksen lupaillessa kohtuullista keliä saimme lopulta sovittua puolikkaan päivän sesongin viimeiselle lauantaille ennen treenejäni ja Magdan elokuvailtaa (se ensi-iltansa saanut Hobitti, johon olin itsekin ollut valmis uhrautumaan, mutta koska olin nähnyt jo leffan ja seurueessa oli vähintäänkin Thorinin & kääpiöiden verran porukkaa, joista ainoastaan minulle päivä ei käynyt, sanoin skippaavani leffan ja meneväni treeneihin), koska ei umenmetsästyksestä muuten tulisi yhtään mitään. Olimme arponeet vähän turhankin pitkään paikan valinnan kanssa, mutta kätevähköjen kulkuyhteyksien takia valitsimme Yushima Tenjinin pyhätöllä järjestettävän umefestivaalin - saman, jossa kävimme vähän isommalla jengillä kolme vuotta sitten.

Muitakin eväidenkuvaustaustoja olisi toki voinut olla,
mutta lonkerot ja macchaherkku maistui.

Junailimme itsemme Ikebukurosta Hongô Sanchômen asemalle, ja kävellessä muistelimme urakalla menneitä 'eikös me silloinkin pysähdytty täällä vessassa' ja 'eikös tässä matkalla ollut joku hassu pieni viinakauppa' (joskin menimme toista sisäänkäyntiä kohti ja hassu pieni viinakauppa jäi näkemättä).
Löysimme Magdan puhelimen kartan avulla näppärästi perille, mutta kovin montaa askelta emme ehtineet ottaa alueella, kun Magdan kameran akku loppui. Kamerassa onneksi oli myös patterit, mutta nekin olivat feilanneet, eli puhelin uudestaan esiin ja etsimään konbinia.

Toinen yritys sujui kunniakkaammin, ja uusilla pattereilla varustettuna kamerat napsuen saimme kuin saimmekin kierrettyä alueen ja maisteltua erilaisista kojuista löytämiämme herkkuja 'eikös me joskus ostettu tuollaisesta kojusta kuivattuja hedelmiä, jotka oli tosi hyviä'.

Olimme vähän ounastelleet, että umebongailuun ei ehkä mene sitä puoltakaan päivää, ja varasuunnitelman mukaisesti päätimme käydä vielä Uenossa - varsinkin, kun sadepilvetkin päättivät pysytellä poissa. Matka oli lyhyt ja 'eikös me viimeksikin kävelty', joten tossua toisen eteen sitten. Käpöstelimme lammen ympärillä ja ihastelimme kiireisimpiä kirsikankukkia. Puiden alla oli kyllä kyltti, että kyseessä on 'talviset' kanzakura-kirsikat, mutta eräs vanhempi herra poikansa kanssa päätti tulla vielä selvittämään asian lausuen kaiken hyvin huolellisesti meidän nyökytellessämme vieressä. Tässä vaiheessa oma kamerani alkoi seota. Tunnetusti taitavana mekaanikkona onnistuin kyllä lopulta korjaamaan masiinan, mutta kaikesta tästä järkyttyneenä kameran akku oli päättänyt tyhjentyä. Onneksi kännykkäni kamera sentään toimi kivuttomasti, ja uhkaavalta katastrofilta vältyttiin kuvausvälineen vaihdolla.

Näitä sakuroita ei palellut

Vaarallisia puluja ei näkynyt,
ja kuvaaja uskalsi mennä
suoraan puun alapuolelle

Eksyimme jopa pienelle tutunnäköiselle pyhätölle 'eikös me viimeksikin käyty täällä' ja muisti alkoi taas palailla 'eikös täällä silloin ollut vaarallisen näköinen pulu'. Kumpikaan ei tälläkään kerralla kuitenkaan saanut uutta väritystä vaatetukseensa.

Vanhoja muistaessa kannattaa varoa
tällaisia tikkuja, mutta syömisaseena
ainakin se vaatii vielä hieman kehittelyä

Alkoi tulla kylmä ja nälkä, ja vaihdoimme maisemaa lämmittävällä puoliravilla johonkin Ameyokon (Uenon ostoskatu) liepeille. Yhdellä sivukujalla vastaan sattui edullisen näköinen korealainen ruokapaikka, ja 'seurueemme' Korea-intoilija raahasi minut sinne. Ihastelimme ikkunasta hieman epämääräiseltä vaikuttavaa katuvalintaamme, mutta ruoka ainakin oli hyvää ja ravintola rauhallinen. Ihastusta tarjosi myös kadulla autoaan kiillottanut setämies, joka aikansa kärryä puunattuaan ilmestyi ravintolaan näpelöimään puhelintaan henkilökunnan seuraan, ajoittain käyden pöytämme viereisessä ikkunassa katsomassa, ettei autolle ollut tapahtunut mitään. Syötyämme mainiot jälkkärit eli jätskillä täytetyt mansikat ja maccha-suklaapötköt sarjassamme 'kuin suoraan Finnairin pakastimesta' (viitaten Japanin-lennolla tarjottujen jäätelöiden lämpötilaan, jonka uhreiksi molemmat meistä olivat joutuneet) suuntasimme asemalle jatkamaan matkojamme - kuitenkaan tekemättä (epäilemättä) ratkiriemukasta käytännön pilaa setämiehen autolle.

Lopuista lauantai-illan riennoista sen verran, että siinä missä toiset käy elokuvissa tai vipattamassa bilejalkaa, no, minä ja Chie-senpai olimme kymmeneen asti treeneissä. Setagayan treenipaikalla tanssiporukkamme nuorimpien tyttöjen äiti on liian ihana ja huolehtii senseille ja välillä meillekin kahvia tai teetä tai jotain syömistä, ja niinpä treenit keskeytyivät silläkin kertaa kahvittelun ja mukavan jutustelun ajaksi. Mopattuani lattian ja tapeltuani (ja hävittyäni) sälekaihtimien kanssa pistimme putiikin kiinni, sensei heitti meidät lähimmälle asemalle, ja suunnistin siitä kotia kohti naureskellen sensein jutuille, lauantai-illan riennoille ja muutenkin kaikin puolin hauskalle päivälle.

-M

Japanin seikkailu 2014 - start!

Mainitsin edellisessä postauksessa jotakin matkapäiväkirjasta. No, tässä sitä olisi, vaikka tuosta Japanin-matkasta onkin jo 'vähän' aikaa.

Matkaa odotellessahan oli kaikenlaista jännitysmomenttia, mm. tanssinopettajani polvileikkaus (jota tosin ei onneksi lopulta tarvittukaan) ja hänelle viikkoa ennen matkaani sattunut ikävämpi perhetapaus. Joskin ennen kuin paniikissa ehdin edes viestittää osanottoni, sain senseiltä toisen mailin: 'Haluatko tulla tanssitunnille kun olet laskeutunut?'. (Tietenkin halusin!)
Pienen 'en kai nyt ole vaivoiksi ja mitäköhän tästäkin matkasta tulee' -angstin ovelle kolkutellessa lähdin matkaan, mutta koneen ikkunasta Japania katsellessani rupesikin tuntumaan, että olen menossa kotiin ja angsti hävisi saman tien.

Olin buukannut itselleni huoneen Ekodasta, samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, joten junaileminen, suunnistus ja laukun bodailu kävi yllättävän kivuttomasti. Kerkesin käydä huoneessa kääntymässä vaatteidenvaihdossa ja penkomassa treenikamat mukaani, ja sitten suuntasinkin jo Setagayan treenipaikalle. Suurin osa meistä oppilaista olikin siellä, ja oli hauskaa tavata kaikki heti. Sensei oli yhtä iloinen kuin ennenkin, minä ehkä vähemmän terävä hyvinnukutun (...) lentokoneyön jäljiltä, mutta tuumasimme kaikki lopulta, että oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään Japanista.

Tervetuloa mustan melonileivän maahan

Edellisellä reissulla olin käyttänyt lentokentältä etukäteen tilattua vuokrapuhelinta, mutta tällä kertaa halusin hankkia prepaidin. Prepaidejahan ei kuitenkaan myydä ihan tavallisille matkaajille - kriteereinä on mitä erilaisempia henkilöllisyyttä ja kelpoisuutta todistavia dokumentteja, esim. passin lisäksi ulkomaalaisrekisterikortti. Koska itse tosiaan olin nimenomaan se tavallinen matkaaja, Ochadai-aikainen kaverini Magda (joka on taas Japanissa opiskelemassa) lupautui kaverikseni puhelinostoksille. Olimme sopineet, että jos aikaa jää treenieni jälkeen niin mennään ostamaan minulle puhelin heti, mutta treenien venymistaipumusta ounastellen lupasin kuitenkin soittaa jostain paluumatkalta ja katsoa tilannetta uudestaan. Jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä valinta, sillä aiemmat treenit oli vähän myöhässä ja minullakin lopulta venähti. Säädin myös junista poistumisen mahdollisimman kauas yleisöpuhelimista, ja puhelinten luo kävelyn sijaan päätin vain kiirehtiä kotiin ja laittaa viestin koneelta. Koneen saaminen nettiin ei tosin aluksi mennyt kuin Strömsössä huoneessa olevien epämääräisten ohjeiden ja allekirjoittaneen teknisten lahjojen takia, mutta sain lopulta yhteydet kuntoon ja sovittiin puhelimenhakureissu seuraavalle päivälle.

Tapasin Magdan Ikebukurossa ja suuntasimme SoftBankin liikkeeseen. Kuulemma heillä ei ollut prepaideja, joten meidät käskettiin Shibuyan liikkeeseen. Menimme sitten Shibuyan SoftBankiin, mutta ei sielläkään ollut prepaideja. Mitä ihmettä. Käskivät kysymään tien toisella puolella olevasta LABIsta, koska siellä kuulemma 'aiemmin on ollut' (LABIhan on eräänlainen paikallinen Musta Pörssi, josta siis saa kaikenlaista elektroniikkaa telkkareista ja tuulettimista puhelimiin, eikä pelkästään tietyn operaattorin – esim. SoftBankin – puhelimia). Myyjä löysi meille prepaidin, ja sopimuksen teko melkein tyssäsi siihen, että Magdalla ei ollut passia mukana. Vaihtoehtona kuitenkin oli 'tunnistautua' näyttämällä toista komboa (mm. kansallista terveysvakuutuskorttia), niin sopimus saatiin vireille. Odotellessa ehdimme käymään läheisessä vaatekaupassa ihmettelemässä muotia, ja päivittelemään hankalaa puhelimenhankintasysteemiä sekä SoftBankin omista liikkeistä löytymättömiä prepaideja. Onnistuimme lopulta paikallistamaan myös Mystisen Taulun, jolla jonotusnumerot näkyvät, ja jonka alta meidän piti mennä noutamaan puhelin. Laturi piti ostaa erikseen (mikä ihmeen idea siinäkin on), mutta sain kuin sainkin puhelimeni. Olimme siinä vaiheessa saaneet tarpeeksi ostoksista ja elektronisista vempeleistä ja päätimme vaihtaa maisemaa. 

My preciousss..

Jostain syystä Hollywood-rainojen ensi-illat on Japanissa käsittämättömän myöhään. Hobitti (Desolation of Smaug) oli juuri saamassa ensi-iltansa tuolloin - helmikuun viimeisellä viikolla ja yli 2 kk muuta maailmaa myöhemmin - ja sen kunniaksi Shinjukussa oli sopivasti yhden elokuvateatterin aulassa näytillä Hobitissa ja Taru sormusten herrasta -leffoissa lähishotteihin käytetty iso Sormus. Olimme meinanneet käydä siellä pällistelemässä sormusta jossain vaiheessa, mutta koska olimme jo melkein kulmilla, päätimme mennä sinne saman tien. Turisteilimme aulassa aikamme hölmöinä virnistellen, mutta lopulta nälkä (ja pyrkimys antamaan meistä suht tervejärkinen mielikuva) ajoi meidät pois.

Teatterin kulman takaa löytyi Italian Tomato Jr -ravintola. Olinkin aikaisemmin jo vaahdonnut Magdalle haluavani mennä sinne vanhojen aikojen kunniaksi syömään tomaattimozzarellapastaa, joten valinta ei ollut vaikea: vakiosetti eli isompi annos pastaa ja vielä päälle puoli purkillista parmesaania - nam nam (parmesaanipurkin mukaan tuote sisälsi 100% real cheese. Emme jääneet miettimään mitä vaihtoehtoja tuolle oikealle juustolle olisi ollut). Haahuilimme aseman tavarataloon vielä jälkkärille johonkin parfait-kahvilaan, jossa taustamusiikkina pyöri levyllinen 80-90- lukujen jenkkiläisiä ja brittiläisiä poikabändejä. Ihmettelimme musiikkivalintaa ja naureskelimme päivän länsimaisille aktiviteeteillemme. Syötyämme namimme suuntasimme takaisin Ikebukuroon ja kävimme aseman ostostunnelissa etsimässä yhtä tuliaista, mutta sesonki oli väärä ja sitä ei löytynyt. Matkan varrella oli kuitenkin kauppa, josta saa 'oikeaa kahvia' ja kaikkia länsimaalaisia herkkuja. Juotuamme kaupan tarjoamat sumpit jatkoimme matkaa kotejamme kohti. Sain ruokakaupasta eväät mukaani ja menin viettämään lopun iltani telkkarin ääressä.

Perinteinen jälkkärikuva

Minulla oli vielä seuraavakin päivä vapaata treeneistä, joten päätin käyttää sen tekemällä viimeisen koulutehtäväni (koska 'lintsasin' koulusta jakson viimeisen viikon). Minulla oli myös vähän flunssainen fiilis, ja kävin kaupassa ostamassa urakalla erilaisia teejuomia flunssan karkotukseen. Lahnasin varmuudeksi lopun päivää huoneessa valmistautuen seuraavan päivään treeneihin.

-M