Myrthan kotitalousniksit - kimonon tahranpoisto

Heippa taasen.

Olen ollut syksyn aikana parilla tanssikeikalla, ja jos ei muutenkin, niin erityisesti tälläisen toiminnan seurauksena meikkivoiteella on ikävä tapa tehdä vähän turhan läheistä tuttavuutta kimonon kauluksen kanssa. Kyse ei siis ole pelkästään aluskimonon irrotettavasta ja pestävästä kauluksesta, vaan Oikean Kimonon kauluksesta. Varsinkin paraatikimononi kohdalla meikkivoidetöhrö aiheutti lievää paniikkia tulevia menojani ajatellen. Lopusta löytyy täsmäohjeet tahranpoistoon, mutta tässä alkuun pieni tarina, joka tapahtui siis Suomessa:

M: marssii ison ketjun apteekkiin "Hei, olisiko teillä A-bensiiniä?"

Myyjä: "Täytyy kysyä farmaseutilta." spottaa farmaseutin lähistöltä ja kysyy

M: "Niin siis tahranpoistoon tarvitsisin..."

F: "Emme ole saaneet sitä enää tukusta, mutta katson onko sitä vielä jäljellä varastossa."

M: "Okei, kiitos." odottaa toiveikkaana

F: "Ei, sitä ei valitettavasti ole."

M: "Okei, yritän vielä verkkoapteekista."

F: "Joo, kannattaa katsoa sieltä."

Höh.

Googlen hakutulos näyttää A-bensiiniä verkkoapteekin valikoimissa, mutta verkkokaupassa ei ole tilaus-namiskaa

M: lähettää tiedustelun sähköpostilla ko. verkkoapteekkiin

VA: " --- valitettavasti tuote on poistunut markkinoilta, eikä sitä ole enää myynnissä verkkokaupassamme eikä myöskään kivijalka-apteekissamme"

Äyh.

Seuraavana päivänä matkalla markettiin M päättää poiketa paikallisessa pikkuapteekissa

M: lannistuneena "...Eihän teillä ole tahranpoistobensiiniä...?"

F: "Katsotaas, kyllä sitä pitäisi olla."

M: "Jee!!"

F: pahoitellen "Meiltä löytyy vain tälläinen pikkupurkki..."

M: "Oi, ihanaa. Se käy hyvin! Ottaisin sen."

Bensiiniin olen törmännyt ensimmäisen kerran Japanissa asuessani, kun halusin poistaa juurikin samanlaisen meikkivoidetöhrön kimonon kauluksesta. Kimonon peseminenhän ei ole mikään yksinkertainen juttu [puretaan palasiksi, pestään, ja ommellaan takaisin kiinni: termi on 張り洗い hariarai tai 洗い張り araihari eli yhdistelmä 'pesemisestä' arau ja 'kimonon levittämisestä kuivumaan' haru.], joten etsiessäni silloin vinkkejä yksittäisen tahran poistoon, herra Google suositteli (tahranpoisto)bensiiniä 染み抜きベンジン (shiminukibenjin). Siispä marssin paikalliseen apteekkiin ja siellähän komeili bensiinit tahranpoistoaineiden seassa. Testasin ja totesin hyväksi.

Vaikka allekirjoittanut onkin harrastanut araihari-aktiviteettia pariinkin otteeseen, homma ei ole niin hauskaa, että sitä kovin mielellään lähtisi tekemään. Tarinaani edelsikin kuumeinen googlailusessio työmatkalla bussissa, kun yritin etsiä, olisiko suomalaisissa tuotteissa ylipäätään mitään bensiiniä vastaavaa. Toivottavasti kanssamatkustajat eivät kovasti kummastelleet, miksi selailin bensiineiden kemiallisia koostumuksia ja muita yksityiskohtia kieli keskellä suuta aamukuudelta... Löysin netseistä termin A-bensiini, mutta ilmeisesti myös "pelkkä" bensiini toimisi. Tosin, tuskinpa kukaan olisi apteekissa ajatellut, että lähdin lentokoneen polttoöljyä ostamaan...

Tälläisen putelin löysin.

Bensiinin käyttötarkoitus

Bensiini toimii rasvapohjaisiin tahroihin, kuten esim. meikkivoide ja kuulemma myös huulipuna – en ole kuitenkaan uskaltanut kokeilla tätä edes testimielessä. Bensiinin teho perustuu siihen, että se on (kivi)öljyä → öljytahra poistetaan öljyllä. Mikä parasta, se haihtuu eikä jätä kuivuessaan ”omaa” tahraa, minkä esimerkiksi vedellä poistaminen tekisi.

Omien kimonoideni kohdalla bensiini ei ole tahrannut kimonoa tai syönyt kimonon väriä/kuviointia, joten käytössäni se on toiminut moitteettomasti. Kokeilisin kuitenkin varmuuden varuilta ensiksi bensiinin soveltuvuutta johonkin huomaamattomaan kohtaan.

*Winkwink. Bensiinihän toimii siis muuhunkin arkaan matskuun, esim. kravatteihin.

 

 

Ohjeet

 

***HUOM 1*** Hoida tahranpoistoproseduuri hyvin ilmastoidussa tilassa.

***HUOM 2*** Bensiini on helposti syttyvää, joten säilytäthän sitä asianmukaisesti ja turvallisessa paikassa.

Tarvitset seuraavat välineet:

• bensiiniä (A-bensiini tai tahranpoistobensiini)
• ”rätti” (esim. pieni pyyhe)
• pyyhe suojaksi kimonon alle

Tee näin:

Kokeile bensiiniä ensin huomaamattomaan kohtaan (esim. kimonon oikeanpuoleinen ”lärpäke” eli okumi, joka tulee puettuna kimonon toisen ”lärpäkkeen” alle) ja anna vaikuttaa 5 min. Jos kaikki on ok, niin voit jatkaa tahranpoistoon.

Ennen - jälkeen



Ennen - jälkeen

1. Laita kimonon tai tahranpoistoa tarvitsevan kankaan alle pyyhe suojaksi. 
   
   
2. Kostuta rätti bensiinillä ja painele tahraa varovasti. Oikeaoppisesti tahraa pitäisi poistaa kankaan nurjalta puolelta, mutta kimonossa on vuori, joka estää ”suoran” pääsyn tahraan. Eli tahraa voi pyyhkiä suoraan päälipuolelta.
   
   
3. Älä hankaa tahraa, mutta voit pyyhkiä/töpötellä sitä varovasti rätilläsi.
   
   
4. Kostuta rättiä uudestaan bensiiniin, mikäli edellinen ehtii haihtua. Tahrasta riippuen töpöttelyä joutunee tekemään muutaman kerran tai enemmänkin.
   
   
5. Jätä kangas tuulettumaan hetkeksi (jotta bensiini haihtuu). Ei kannattane pitää suorassa auringonvalossa. Sulje bensiinipullo huolellisesti ja vie säilöön turvalliseen paikkaan. Rätin ja pyyhkeen voi pestä.

Kuvien tahrat toimivat lähinnä näkötestinä tarkkasilmäisimmille (tai tarkkanäyttöisimmille), sillä ne eivät harmillisesti erotu kovinkaan selkeästi – naamani sävy mätsää aika mestarillisesti kimononi kalpeaan väriin... Jos ei muuten, niin kuvista ainakin näkee sen, ettei bensiini ole tehnyt kuviolle mitään.

Otan tietenkin mielelläni vastaan vinkkejä muuhun kimonon tahranpoistoon, joten jakakaa ihmeessä käytännössä hyväksi havaittuja kikkoja eteenpäin :) Hauskaa tahranpoistoa!

 

-M

PS. Juteltiin tästä episodista sensein kanssa. Hänkin on kuulemma käyttänyt kimonon tahranpoistoon aina bensiiniä eikä sen kanssa ole koskaan ollut mitään ongelmia. Senseille oltiin kuulemma kuitenkin suositeltu erästä toista ainetta, ligroin (tai ligroine). [Kyse on jostakin bensiinin variantista, jolla ilmeisesti on bensiinilaaduista alhaisin haihtumispiste. Veikkaisin, että tuo nopea haihtuminen tekee siitä vielä tahranpoistobensiiniä tehokkaamman. Tähän hätään parhain selitys löytyy japaninkielisestä Wikipediasta bensiinin kohdalta.] Hän ei ollut ehtinyt testata enkä itsekään ole vielä tutustunut aineeseen tarkemmin. Kerron tästä, jos tilanteeseen tulee jotakin päivitettävää.

Sellaisena kuin teet sen, sellaisena syöt sen, ja sellaisena pidät siitä – osa II

Tervehdys taas!

Syy pitkään blogihiljaisuuteen on oikeastaan siinä, että niinä muutamina kertoina, kun olen istahtanut koneen ääreen kirjoittamaan, ei näppäimistöstä olekaan irronnut mitään mielestäni kertomisen arvoista (arvon Lukija kuitenkin erehtyy, mikäli uskoo juttujeni tason nytkään yhtään parantuneen). Niin, ja olihan toisaalta viime vuonna yksi sellainen pikku juttu kuin Gradu laannuttamassa kirjoitusintoa.

Mutta eipä jäädä suremaan sitä. Kuulkaas, nyt rysähtää!
Pari reseptiä, nimittäin.

Herkkukurkkuviipaleita ja satunnaisia kurkkupikkelseitä lukuunottamatta en hirveästi välitä kotimaisista kurpitsa-, punajuuri- yms. pikkelseistä – vaikka on hyviäkin ajoittain sattunut kohdalle. Jostain syystä olen silti erittäin tykästynyt japanilaisiin lisukkeisiin eli pikkelöityihin tsukemonoihin (漬け物).

Siinä määrin, että olen kolmenkymmenen vuoden pikkelsi-syömättömyyteni kompensoinut muutaman viime vuoden aikana japanilaisella kurkku-tsukella.

Siinä määrin, että ihan joka kauppareissulla ei ole kehdannut enää ostaa kurkkua, kun ne jo katsovat ”jaa taas se ostelee niitä kurkkujaan”.

Siinä määrin, että olen yhden kerran vastannut japanilaisen kysymykseen lempiruuastani ”pikkelsi” ja lievästi hämmentyneen ”öh”-reaktion jälkeen päättänyt olla tekemättä sitä enää toiste

Ihan vain näin esimerkkeinä.

 

Pikkelöidyt kurkkuviipaleet sopivat hyvin sushi-bowlin kaveriksi

Ja vielä muutama yleishavainto tsukemono-resepteistä.

Etikka
Olen kokeillut kurkkureseptiä sekä riisiviinietikan että omenaviinietikan kanssa. Riisietikassa on oma autenttisempi fiiliksensä, mutta näiden kulutusmäärien takia olen suosiolla ostanut omenaetikkaa, koska se on huomattavasti halvempaa eivätkä omat makunystyräni ole havainneet maussa mitään Ratkaisevaa Eroa.

Kurkku
Yleensä tsukemono-resepteissä käytetään niitä japanilaisia tai mitäpersialaisiakurkkujaneon. Siis niitä peukalon paksuisia pieniä kurkkuja (joita ei ainakaan meidän supermarketin valikoimista löydy). Päättelisin tämän johtuvan veden määrästä. Eräästä sinappisesta kurkku-tsukesta esimerkiksi tulee ihan hyvää, mutta ”tavallisesta” kurkusta irtoaa nestettä pienen Nooan arkin tarpeisiin eikä makukaan ole sen takia toiminut ihan halutulla tavalla.
Mutta oi ilon päivää! Allaoleva resepti toimii tavallisellakin kurkulla. Koitin tosin kerran taktikoida kirurgisella toimenpiteellä vettä eniten sisältävän siemenosan pois, mutta en kauheasti huomannut eroa siinäkään, joten en ole jatkanut hifistelyä.

Liemet ja marinadit
Aika monessa selaamassani ohjeessa käytetään samoja aineksia (etikka, soija, sokeri) eri vihannesten/juuresten kanssa. Osassa liemet keitetään ja osassa käytetään kylmänä marinadina. Eli periaatteessa yhden masteroinnilla saa aika kätevästi monenlaista: esim. kurkku-tsuken liemessä voi marinoida vaikkapa tofuakin.

Sekä kurkku-tsukeen että sushigariin olen yhdistellyt useampaa eri lähdettä, joita en enää muista.
Mutta olkaas hyvät, tässä nyt niitä reseptejä:

Kyûri no asazuke (きゅうりの浅漬け) eli kevyesti pikkelöity kurkku

1 kurkku
3 rkl omenaviinietikkaa
2 rkl soijakastiketta
1 tl seesamiöljyä
1 tl sokeria
(kevätsipulia/ruohosipulia)
(paahdettuja seesaminsiemeniä)

1) Viipaloi kurkku. Muodolla ei ole juurikaan väliä (poikittain ympyröiksi tai pitkittäin suorakaiteiksi tai niinkuin kynää teroittaisi veitsellä), mutta esim. juustohöylällä menee sukkelasti.
2) Sekoita nesteet ja sokeri (esim. pakasterasiassa tai muovisessa jäätelökipossa), lisää kurkkuviipaleet sekaan.
(*) Lisää pilkottu sipuli ja seesaminsiemenet.)
3) Laita jääkaappiin maustumaan 15 min – 1 h. Voi sekoittaa muutaman kerran tai hölskäyttää välillä.

* Annoksesta riittää lisukeannos neljälle tai kaksi yhdelle obsessoituneelle.

** Vartin marinoinnilla kurkkuun tulee vain hyvin mieto maku. Itse pidän kurkkuja yleensä marinadissa jotain ½ – 1 h. Jos kurkku on yli tunnin marinoitumassa tai unohtuu jääkaappiin yön yli, ei hätää: kurkusta lähtenyt vesi on todennäköisesti laimentanut marinadia hieman → tarkista maku ja lisää tarvittaessa vähän soijaa, etikkaa ja/tai suolaa. Kurkkuun tarttuu tällöin myös vähän väriä soijasta eli väri on hieman rusehtava, mutta makua se ei haittaa. Jos kurkku-tsukea sattuu jostain syystä jäämään yli, sen voi laittaa takaisin kaappiin ja syödä myöhemmin. Ei kuitenkaan kannattane säilytellä kovin montaa päivää.

Sushigari eli sushi-inkiväärisuikaleet

125 g inkivääriä
1-1½ tl suolaa
60 ml omenaviinietikkaa

60 ml vettä
½ dl sokeria

+ uuninkestävä suljettava hillopurkki

1) Pese ja kuivaa purnukka hyvin ja desinfioi uunissa: 125 astetta vähintään 15 min, mutta voi olla niin kauan kuin valmistelut kestävät (laita purkki kylmään uuniin, anna uunin lämmetä ja purkki voi hengailla sitten uunissa, kunnes olet valmis inkiväärin kanssa).
2) Kuori inkivääri ja leikkaa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Itketä (ripottele suolaa päälle, anna levätä 30 min). Ota purkki uunista. Purista neste pois inkivääristä ja siirrä ”kuivat” inkiväärit purkkiin.
3) Sekoita etikka ja vesi kattilassa, liuota sokeri siihen ja kiehauta. Kaada liemi inkiväärin päälle.
4) Jäähdytä, sulje kansi ja laita purnukka jääkaappiin.
5) Anna tekeytyä jääkaapissa n. 1 viikko.

* Inkiväärin määrän kanssa ei ole niin tarkkaa: liemi peittää n. 200 g inkivääripalankin juuri ja juuri. Muista vain tarkistaa, että purkki on tarpeeksi iso.

** Joissakin ohjeissa marinointiaika on niinkin lyhyt kuin 24 h – 3 vrk, mutta omani ainakin on aivan liian tymäkkää silloin ja pidän suosiolla purkin kiinni viikon.

*** Säilyy viikkoja, ja söin juuri viimeisetkin skiibaleet 2 kk sitten tekemästäni erästä.
HUOM! Desinfioinnin jälkeen kannattaa välttää turhaa purtilon käpälöintiä – mitä hygieenisemmin purkin sisältöä käsittelee, sitä vähemmän tarvitsee olla huolissaan sisällön pilaantumisesta.

**** Omissa tekeleissäni ei koskaan ole ollut pinkkiä sävyä, mutta inkiväärin muuttuminen pinkihtäväksi on kuulemma myös normaalia. Sävy liittyy ilmeisesti inkiväärin ikään, tosin jossakin blogissa mietittiin, että Suomen valikoimista ei yleensä löydä pinkihtävää inkivääriä.

Kas näin!

-M

Ankeksi, että olen olemassa

Pitkästä aikaa randomuuksia tarjolla.

Vietän kohtuullisen paljon aikaa jonkinnäköisen ruudun edessä, jos ei ihan katsomalla katsoen niin ainakin jonkinsortin ohjelma taustalla pyörien. Japanilaiset sarjat, leffat ja tv-ohjelmat ovat jokaisen japanistin salainen ase kielen ja kulttuurin opiskelussa, ja samalla oivallinen (teko)syy lahnata ruudun edessä. Mikäli tällä kertaa kuitenkin unohdetaan animet ja draamat ja mietitään viihteellisiä kisailu-, visailu- ja mitä niitä nyt onkaan -ohjelmia, niitäkin löytyy Japanin telkkarista röykkiöittäin.

Viime reissulla epäilemättä Erittäin Sivistäviä Asiaohjelmia katsellessani opin Jännittäviä Juttuja mm. japanilaisista paikalliserikoisuuksista, joihin tuo otsikonkin sanaväännelmä viittaa.

Kanagissa Aomorin läänissä (ja näköjään nyt myös netissä) myydään kirjailija Dazai Osamulle omistettua riisikeksiä eli senbeitä: Umarete sumimasenbei 生まれて墨ませんべい. Ilahduttava fraasi umarete sumimasen ('olen pahoillani, että synnyin') kombotettuna senbei-keksiin saadaankin siis vapaasti, sukkelasti ja hivenen vaatimattomastikin hihitellen käännettyä suomeksi 'Ankeksi, että olen olemassa'. Höhöh.

Dazai Osamu nöyristelemässä. (Kuva Hachinoheyan sivulta)

 

(Kuten tarkkasilmäisimmät voivat huomata, taso on asteen kovempi kuin sananvääntelyä yli kaiken rakastava allekirjoittanutkaan kykenee kääntämään. Kyseinen senbei on värjätty mustekalan musteella mustaksi, ja siksi sumi on kirjoitettu mustetta tarkoittavalla kanji-merkillä.)

Häpeäkseni tunnustan, etten ole juurikaan tutustunut Dazai Osamun tuotannon sisältöön, mutta kyseiseltä herralta ei ainakaan dramatiikkaa puuttunut surullisenkuuluisasta elämästään. Kaikenlaisten kriisien - epäonnistumiset, pettävät vaimot, sairaudet, lääkeriippuvuudet yms. - koettelema jamppa yritti useasti itsemurhaa (yksin tai jonkin vaimoistaan kanssa) onnistuen siinä lopulta viidennellä kerralla vähän alle nelikymppisenä. Sikäli on siis helppo ymmärtää, mistä Kanagin-tuliaisen umarete sumimasen päätyi Dazai Osamun 二十世紀旗手Nijusseiki kishu -novellin nimen alaotsikoksi (löytyy englanniksi ainakin Amazonista Twentieth century standard-bearer -hakusanalla, mutta en tiedä onko novellia käännetty).

En kuollaksenikaan muista Erittäin Sivistävän ohjelman nimeä, josta välittömästi lempparikseni ampaissut senbei-tiedonjyvänen on peräisin. Siinä esitettiin kaksi väittämää Uskomattomista Asioista (en kuitenkaan tarkoita ohjelmaa ナニコレ珍百景 Nanikore chinhyakkei, jossa matkataan ympäri Japania ihmettelemässä keskeltä peltoa löytyviä foliosta rakennettuja ufoja, kulmakarvallisia shiba-koiria ja sellerillä syötäviä nuudeliannoksia) ja julkimoiden oli tarkoitus arvata kumpi oli tosi ja kumpi tuulesta temmattu. Koska en tähään hätään muista Umarete sumimasenbein hatusta repäistyä vertailupariakaan, vaihdan esimerkkiä.

Japanilainen maanviljely- ja ruokatutkimusjärjestö NARO (National Agriculture and Food Research Organization) on kehitellyt omenan, joka näyttää ulospäin normaalilta, mutta onko sisus eli hedelmäliha punaista vai vihreää?
Oikea vastaus on punainen, ja NAROn sivujen mukaan herkku ainakin piti lanseerata Suurelle Yleisölle syötäväksi viime syksynä nimellä Ruby sweet.

Ruby sweet. (Kuva NARO)

Mutta koska kaikki japanilaiset visailuohjelmatkaan eivät liity ainoastaan ruokaan, vaihdan aihetta vielä erääseen yllättäjään, jossa edelleen yhdistyy julkimot, jännyys, sivistävyys ja kirjallisuus – joista viimeksi mainittu ei ehkä (köh) liene ihan Dazai Osamun tasolla.

Eikun piirustelemaan! (Kuva Amazonista)

Yllättäjä siksi, että aurinkolasipäisen koomikkosetämiehen vetämä talk-show(ntapainen) タモリ倶楽部 Tamori club ei yleensä ole tehnyt suurta vaikutusta allekirjoittaneeseen, mutta törmäsin yhtenä päivänä kanavasurffatessa, öh, erikoisempaan jaksoon.
Aiheena oli eräs vastikään ilmestynyt kirja: 男のお尻の描き方 Drawing men's hips. Tamorin ja kumppaneiden luonnostellessa berberi-illustraatioita valtakunnallisessa televisiossa kävi selväksi, että tarkoitusta varten on kuin onkin julkaistu ihan oikea opaskirja eli ilmeisesti useampaakin on vaivannut kyvyttömyys piirtää kundien peboja. Realistisen tulkinnan onnistumiseksi ohjeita annetaan mm. eri-ikäisistä takamuksista. Näin vinkkinä muuten, että kirjaa saa esim. Amazonista, mikäli omaan piirusteluun kaipaa ammattimaisempaa otetta.

Lieneekin syytä lopettaa tämänkertainen postaukseni tähän, sillä sen taso on jo vajonnut näin alas (vyötäröstä). Ehkä viimeisenä sivistyneisyysvaikutelmani rippeiden kokoamisyrityksenä voisin kiteyttää tämänpäiväisen tarinani opetuksen: telkkarista voi oppia jännittäviä ja yleishyödyllisiä asioita arkielämän tarkoituksiin...

-M

Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään

Niinkin talvinen päivitys kuin umen eli luumunkukkien bongailu sopii mainiosti näihin arktisiin *köh* olosuhteisiin, joita viime aikoina ainakin täällä lakeuksien keskellä on riittänyt omiksi ja ehkä jopa muidenkin tarpeiksi asti.

En ollut tehnyt kovin kunnianhimoisia turisteilusuunnitelmia matkani ajaksi, mutta umet olivat ehdoton - joskaan ei erityisen vastenmielinen - pakko aktiviteettilistalla.

Maaliskuun alussa umesesonki alkoi kuitenkin olla jo loppumaan päin, joten niiden ihastelemisen kanssa ei ollut hirveästi aikataulullisia vaihtoehtoja. Magda sanoi haluavansa lähteä mukaani, mutta ainoa vain, että parhaiten kummallekin sopivina päivinä satoi.. Säätiedotuksen lupaillessa kohtuullista keliä saimme lopulta sovittua puolikkaan päivän sesongin viimeiselle lauantaille ennen treenejäni ja Magdan elokuvailtaa (se ensi-iltansa saanut Hobitti, johon olin itsekin ollut valmis uhrautumaan, mutta koska olin nähnyt jo leffan ja seurueessa oli vähintäänkin Thorinin & kääpiöiden verran porukkaa, joista ainoastaan minulle päivä ei käynyt, sanoin skippaavani leffan ja meneväni treeneihin), koska ei umenmetsästyksestä muuten tulisi yhtään mitään. Olimme arponeet vähän turhankin pitkään paikan valinnan kanssa, mutta kätevähköjen kulkuyhteyksien takia valitsimme Yushima Tenjinin pyhätöllä järjestettävän umefestivaalin - saman, jossa kävimme vähän isommalla jengillä kolme vuotta sitten.

Muitakin eväidenkuvaustaustoja olisi toki voinut olla,
mutta lonkerot ja macchaherkku maistui.

Junailimme itsemme Ikebukurosta Hongô Sanchômen asemalle, ja kävellessä muistelimme urakalla menneitä 'eikös me silloinkin pysähdytty täällä vessassa' ja 'eikös tässä matkalla ollut joku hassu pieni viinakauppa' (joskin menimme toista sisäänkäyntiä kohti ja hassu pieni viinakauppa jäi näkemättä).
Löysimme Magdan puhelimen kartan avulla näppärästi perille, mutta kovin montaa askelta emme ehtineet ottaa alueella, kun Magdan kameran akku loppui. Kamerassa onneksi oli myös patterit, mutta nekin olivat feilanneet, eli puhelin uudestaan esiin ja etsimään konbinia.

Toinen yritys sujui kunniakkaammin, ja uusilla pattereilla varustettuna kamerat napsuen saimme kuin saimmekin kierrettyä alueen ja maisteltua erilaisista kojuista löytämiämme herkkuja 'eikös me joskus ostettu tuollaisesta kojusta kuivattuja hedelmiä, jotka oli tosi hyviä'.

Olimme vähän ounastelleet, että umebongailuun ei ehkä mene sitä puoltakaan päivää, ja varasuunnitelman mukaisesti päätimme käydä vielä Uenossa - varsinkin, kun sadepilvetkin päättivät pysytellä poissa. Matka oli lyhyt ja 'eikös me viimeksikin kävelty', joten tossua toisen eteen sitten. Käpöstelimme lammen ympärillä ja ihastelimme kiireisimpiä kirsikankukkia. Puiden alla oli kyllä kyltti, että kyseessä on 'talviset' kanzakura-kirsikat, mutta eräs vanhempi herra poikansa kanssa päätti tulla vielä selvittämään asian lausuen kaiken hyvin huolellisesti meidän nyökytellessämme vieressä. Tässä vaiheessa oma kamerani alkoi seota. Tunnetusti taitavana mekaanikkona onnistuin kyllä lopulta korjaamaan masiinan, mutta kaikesta tästä järkyttyneenä kameran akku oli päättänyt tyhjentyä. Onneksi kännykkäni kamera sentään toimi kivuttomasti, ja uhkaavalta katastrofilta vältyttiin kuvausvälineen vaihdolla.

Näitä sakuroita ei palellut

Vaarallisia puluja ei näkynyt,
ja kuvaaja uskalsi mennä
suoraan puun alapuolelle

Eksyimme jopa pienelle tutunnäköiselle pyhätölle 'eikös me viimeksikin käyty täällä' ja muisti alkoi taas palailla 'eikös täällä silloin ollut vaarallisen näköinen pulu'. Kumpikaan ei tälläkään kerralla kuitenkaan saanut uutta väritystä vaatetukseensa.

Vanhoja muistaessa kannattaa varoa
tällaisia tikkuja, mutta syömisaseena
ainakin se vaatii vielä hieman kehittelyä

Alkoi tulla kylmä ja nälkä, ja vaihdoimme maisemaa lämmittävällä puoliravilla johonkin Ameyokon (Uenon ostoskatu) liepeille. Yhdellä sivukujalla vastaan sattui edullisen näköinen korealainen ruokapaikka, ja 'seurueemme' Korea-intoilija raahasi minut sinne. Ihastelimme ikkunasta hieman epämääräiseltä vaikuttavaa katuvalintaamme, mutta ruoka ainakin oli hyvää ja ravintola rauhallinen. Ihastusta tarjosi myös kadulla autoaan kiillottanut setämies, joka aikansa kärryä puunattuaan ilmestyi ravintolaan näpelöimään puhelintaan henkilökunnan seuraan, ajoittain käyden pöytämme viereisessä ikkunassa katsomassa, ettei autolle ollut tapahtunut mitään. Syötyämme mainiot jälkkärit eli jätskillä täytetyt mansikat ja maccha-suklaapötköt sarjassamme 'kuin suoraan Finnairin pakastimesta' (viitaten Japanin-lennolla tarjottujen jäätelöiden lämpötilaan, jonka uhreiksi molemmat meistä olivat joutuneet) suuntasimme asemalle jatkamaan matkojamme - kuitenkaan tekemättä (epäilemättä) ratkiriemukasta käytännön pilaa setämiehen autolle.

Lopuista lauantai-illan riennoista sen verran, että siinä missä toiset käy elokuvissa tai vipattamassa bilejalkaa, no, minä ja Chie-senpai olimme kymmeneen asti treeneissä. Setagayan treenipaikalla tanssiporukkamme nuorimpien tyttöjen äiti on liian ihana ja huolehtii senseille ja välillä meillekin kahvia tai teetä tai jotain syömistä, ja niinpä treenit keskeytyivät silläkin kertaa kahvittelun ja mukavan jutustelun ajaksi. Mopattuani lattian ja tapeltuani (ja hävittyäni) sälekaihtimien kanssa pistimme putiikin kiinni, sensei heitti meidät lähimmälle asemalle, ja suunnistin siitä kotia kohti naureskellen sensein jutuille, lauantai-illan riennoille ja muutenkin kaikin puolin hauskalle päivälle.

-M

Japanin seikkailu 2014 - start!

Mainitsin edellisessä postauksessa jotakin matkapäiväkirjasta. No, tässä sitä olisi, vaikka tuosta Japanin-matkasta onkin jo 'vähän' aikaa.

Matkaa odotellessahan oli kaikenlaista jännitysmomenttia, mm. tanssinopettajani polvileikkaus (jota tosin ei onneksi lopulta tarvittukaan) ja hänelle viikkoa ennen matkaani sattunut ikävämpi perhetapaus. Joskin ennen kuin paniikissa ehdin edes viestittää osanottoni, sain senseiltä toisen mailin: 'Haluatko tulla tanssitunnille kun olet laskeutunut?'. (Tietenkin halusin!)
Pienen 'en kai nyt ole vaivoiksi ja mitäköhän tästäkin matkasta tulee' -angstin ovelle kolkutellessa lähdin matkaan, mutta koneen ikkunasta Japania katsellessani rupesikin tuntumaan, että olen menossa kotiin ja angsti hävisi saman tien.

Olin buukannut itselleni huoneen Ekodasta, samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, joten junaileminen, suunnistus ja laukun bodailu kävi yllättävän kivuttomasti. Kerkesin käydä huoneessa kääntymässä vaatteidenvaihdossa ja penkomassa treenikamat mukaani, ja sitten suuntasinkin jo Setagayan treenipaikalle. Suurin osa meistä oppilaista olikin siellä, ja oli hauskaa tavata kaikki heti. Sensei oli yhtä iloinen kuin ennenkin, minä ehkä vähemmän terävä hyvinnukutun (...) lentokoneyön jäljiltä, mutta tuumasimme kaikki lopulta, että oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään Japanista.

Tervetuloa mustan melonileivän maahan

Edellisellä reissulla olin käyttänyt lentokentältä etukäteen tilattua vuokrapuhelinta, mutta tällä kertaa halusin hankkia prepaidin. Prepaidejahan ei kuitenkaan myydä ihan tavallisille matkaajille - kriteereinä on mitä erilaisempia henkilöllisyyttä ja kelpoisuutta todistavia dokumentteja, esim. passin lisäksi ulkomaalaisrekisterikortti. Koska itse tosiaan olin nimenomaan se tavallinen matkaaja, Ochadai-aikainen kaverini Magda (joka on taas Japanissa opiskelemassa) lupautui kaverikseni puhelinostoksille. Olimme sopineet, että jos aikaa jää treenieni jälkeen niin mennään ostamaan minulle puhelin heti, mutta treenien venymistaipumusta ounastellen lupasin kuitenkin soittaa jostain paluumatkalta ja katsoa tilannetta uudestaan. Jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä valinta, sillä aiemmat treenit oli vähän myöhässä ja minullakin lopulta venähti. Säädin myös junista poistumisen mahdollisimman kauas yleisöpuhelimista, ja puhelinten luo kävelyn sijaan päätin vain kiirehtiä kotiin ja laittaa viestin koneelta. Koneen saaminen nettiin ei tosin aluksi mennyt kuin Strömsössä huoneessa olevien epämääräisten ohjeiden ja allekirjoittaneen teknisten lahjojen takia, mutta sain lopulta yhteydet kuntoon ja sovittiin puhelimenhakureissu seuraavalle päivälle.

Tapasin Magdan Ikebukurossa ja suuntasimme SoftBankin liikkeeseen. Kuulemma heillä ei ollut prepaideja, joten meidät käskettiin Shibuyan liikkeeseen. Menimme sitten Shibuyan SoftBankiin, mutta ei sielläkään ollut prepaideja. Mitä ihmettä. Käskivät kysymään tien toisella puolella olevasta LABIsta, koska siellä kuulemma 'aiemmin on ollut' (LABIhan on eräänlainen paikallinen Musta Pörssi, josta siis saa kaikenlaista elektroniikkaa telkkareista ja tuulettimista puhelimiin, eikä pelkästään tietyn operaattorin – esim. SoftBankin – puhelimia). Myyjä löysi meille prepaidin, ja sopimuksen teko melkein tyssäsi siihen, että Magdalla ei ollut passia mukana. Vaihtoehtona kuitenkin oli 'tunnistautua' näyttämällä toista komboa (mm. kansallista terveysvakuutuskorttia), niin sopimus saatiin vireille. Odotellessa ehdimme käymään läheisessä vaatekaupassa ihmettelemässä muotia, ja päivittelemään hankalaa puhelimenhankintasysteemiä sekä SoftBankin omista liikkeistä löytymättömiä prepaideja. Onnistuimme lopulta paikallistamaan myös Mystisen Taulun, jolla jonotusnumerot näkyvät, ja jonka alta meidän piti mennä noutamaan puhelin. Laturi piti ostaa erikseen (mikä ihmeen idea siinäkin on), mutta sain kuin sainkin puhelimeni. Olimme siinä vaiheessa saaneet tarpeeksi ostoksista ja elektronisista vempeleistä ja päätimme vaihtaa maisemaa. 

My preciousss..

Jostain syystä Hollywood-rainojen ensi-illat on Japanissa käsittämättömän myöhään. Hobitti (Desolation of Smaug) oli juuri saamassa ensi-iltansa tuolloin - helmikuun viimeisellä viikolla ja yli 2 kk muuta maailmaa myöhemmin - ja sen kunniaksi Shinjukussa oli sopivasti yhden elokuvateatterin aulassa näytillä Hobitissa ja Taru sormusten herrasta -leffoissa lähishotteihin käytetty iso Sormus. Olimme meinanneet käydä siellä pällistelemässä sormusta jossain vaiheessa, mutta koska olimme jo melkein kulmilla, päätimme mennä sinne saman tien. Turisteilimme aulassa aikamme hölmöinä virnistellen, mutta lopulta nälkä (ja pyrkimys antamaan meistä suht tervejärkinen mielikuva) ajoi meidät pois.

Teatterin kulman takaa löytyi Italian Tomato Jr -ravintola. Olinkin aikaisemmin jo vaahdonnut Magdalle haluavani mennä sinne vanhojen aikojen kunniaksi syömään tomaattimozzarellapastaa, joten valinta ei ollut vaikea: vakiosetti eli isompi annos pastaa ja vielä päälle puoli purkillista parmesaania - nam nam (parmesaanipurkin mukaan tuote sisälsi 100% real cheese. Emme jääneet miettimään mitä vaihtoehtoja tuolle oikealle juustolle olisi ollut). Haahuilimme aseman tavarataloon vielä jälkkärille johonkin parfait-kahvilaan, jossa taustamusiikkina pyöri levyllinen 80-90- lukujen jenkkiläisiä ja brittiläisiä poikabändejä. Ihmettelimme musiikkivalintaa ja naureskelimme päivän länsimaisille aktiviteeteillemme. Syötyämme namimme suuntasimme takaisin Ikebukuroon ja kävimme aseman ostostunnelissa etsimässä yhtä tuliaista, mutta sesonki oli väärä ja sitä ei löytynyt. Matkan varrella oli kuitenkin kauppa, josta saa 'oikeaa kahvia' ja kaikkia länsimaalaisia herkkuja. Juotuamme kaupan tarjoamat sumpit jatkoimme matkaa kotejamme kohti. Sain ruokakaupasta eväät mukaani ja menin viettämään lopun iltani telkkarin ääressä.

Perinteinen jälkkärikuva

Minulla oli vielä seuraavakin päivä vapaata treeneistä, joten päätin käyttää sen tekemällä viimeisen koulutehtäväni (koska 'lintsasin' koulusta jakson viimeisen viikon). Minulla oli myös vähän flunssainen fiilis, ja kävin kaupassa ostamassa urakalla erilaisia teejuomia flunssan karkotukseen. Lahnasin varmuudeksi lopun päivää huoneessa valmistautuen seuraavan päivään treeneihin.

-M

'Sellaisena kuin teet sen, sellaisena syöt sen, ja sellaisena pidät siitä'

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen onkin taas aika vaihteeksi aktivoitua. Seuraava matkapäiväkirja on oikeastaan tekeillä, mutta sitä odotellessa ajattelin postata muutaman hassun reseptin, johon tuo otsikon vanha Martta-sanontakin (köh) viittaa.

Pari viikkoa sitten sain jostain - näin jälkikäteen ajateltuna: hetkellisen mielenhäiriön johdosta - päähäni haluavani kokeilla tempuran tekemistä. Tempura tarkoittaa siis friteerattuja kasviksia ja äyriäisiä. Se ei varsinaisesti ole lähtöisin Japanista, vaan alunperin portugalilaiset tutustuttivat japanilaiset tempuran ihmeelliseen maailmaan.

En ole tehnyt tempuraa. Ikinä. Enkä edes ole hirveästi harrastanut friteeraustakaan. Päätin siis 'harjoitella kotirouvailua salaa' ja kokata itsekseni. Jos setti feilaa, niin eipähän ole todistajia, heh. Yllättävää kyllä, setti ei kuitenkaan feilannut, ja olen edelleenkin äimistynyt siitä, miten kivuttomasti homma onnistui pienestä töpeksimisestä huolimatta. Tempura on kohtuullisen työlästä, ja samalla vaivalla olisi oikeastaan ollut kiva, jos olisi ollut toinenkin syöjä.
Siitä hyvästä siis jaan reseptin tänne – aloittelijan tuurilla homma ainakin onnistuu ;)

Asiaan!

Resepti oli alunperin kirjasta 'Suuri aasialainen keittokirja' (Läsförlaget ab, 2004), mutta tässä ei näköjään oikeastaan ole siitä jäljellä muuta kuin tempurataikina :D
Yhdennaisen iltapalaani ja sen työläyttä ajatellen skippasin reseptin katkaravut. Vihannekset (kesäkurpitsa, paprika, sipuli) vaihdoin oikeastaan riskillä mieluisampiin: munakoisoon ja porkkanaan.
Ajattelin myös pihistellä enkä jaksanut lähteä erikseen ostamaan tempurajauhoja – käytin siis tavallisia vehnäjauhoja. Tempurajauhoissa on käytännössä ilmeisesti se ero, että ne tekevät taikinasta kevyemmän.

Kasvistempura
2 annosta

puolikas munakoiso

2 isohkoa porkkanaa
2dl (tempura)jauhoa

+ jauhoa kasvisten jauhottamiseen

2dl jäävettä

1 munankeltuainen
öljyä friteeraukseen

soijakastiketta tarjoiluun

(tuoreita inkiväärisuikaleita)

1.Viipaloi n. 5mm paksuisia siivuja munakoisosta. En tiedä olisiko ollut tarpeen 'itkettää' koisoja, mutta ajattelin, että sitten se ei ainakaan 'itketä syöjää' (vai mitä, isä). 'Itkettämisen' pitäisi poistaa kitkeryys munakoisosta. Levitä siis koisopalat esim. pellille ja ripottele pintaan vähän suolaa. Anna olla 15(-30)min.
Kuori porkkanat koisojen hengaillessa pellillä ja leikkaa siitä n. 3mm kokoisia viipaleita (järkeilin tämän niin, että siivu ei saa olla liian ohut, jotta siihen jää rapsakkuutta, mutta ei myöskään liian paksu, jotta se kypsyy vielä saman illan aikana). Pitkittäin siivutettu porkkana on hankalampi käsitellä, joten kannattaa laittaa porkkana puoliksi tai leikata siivut viistoon.

Kuivaa talouspaperiin koisoista irronnut vesi.

2. Jauhota vihannekset ja ravista ylimääräiset jauhot pois.

3. Tempurataikina. Sekoita kulhossa varovasti jauhot, vesi ja munankeltuainen (eikä näköjään ole katastrofi jos muna hulahtaa kokonaisena sekaan..). Taikinan kuuluu olla kokkareista, joten älä sekoita liikaa (joskin omastani tuli aika tasaista). Käytä heti.
4. Kuumenna öljy wokissa tai kattilassa. Ota iso lautanen/vati/pelti/ritilä tms. valmiiksi ja peitä se talouspaperilla. (Lämpötilan voi tsekata tiputtamalla tippa taikinaa öljyyn – jos sen ruskistumisessa kuluu pieni elinikä, öljy ei ole vielä tarpeeksi kuumaa). Friteeraa kasvikset kullanruskeiksi 2-3 palasta kerrallaan, nosta kattilasta ja aseta valumaan talouspaperitetulle lautasellesi.
5. Tarjoa heti soijakastikkeen kera. Halutessasi soijakastikkeeseen voi lisätä tuoreita inkiväärinsuikaleita.

Pieni iltapala <3
(Tempurasta riittää santsikierroksen jälkeen samanlainen setti toiselle. Tai toiselle päivälle.)

Bonuslisäke.

Olin ollut yhtä innoissani em. kirjan marinoiduista herkkusienistä, joten kokeilin pyöräyttää niitä tempuran kaveriksi. Ja koska jäin koukkuun, tähän mennessä olen tehnyt niitä useamman kerran. Jääkaappini ja naapurin Supermarketin valikomista johtuen ohje typistyi 'köyhän miehen versioksi' eli enemmän kuin simppeliksi: sieniä, kevätsipulia, soijakastiketta ja riisiviinietikkaa.

Ohjeessa käytetään pieniä herkkusieniä, mutta tein itse 'tavallisen kokoisista' eli ei jumbosienistä vaan, no, niistä tavallisista.

Pidän inkivääristä, mutta erinäisistä toimenpiteistä huolimatta se osoittautui liian tymäkäksi ja söin lopulta sieneni ilman inkivääriä (ja inkivääri meni tempuran soijadippiin). Tykkään ideasta, mutta vaatii jonkinlaista jatkokäsittelyä ja Erittäin Ohuita Siivuja. Kertokaa, jos joku saa tämän toimimaan.

Sieniä kevätsipulikastikkeessa
2 annosta

(2cm pala tuoretta inkivääriä)
(pieni astiallinen jäävettä inkiväärille)
1 rasia (n.200g) herkkusieniä
3 kevätsipulia

¼ dl riisiviinietikkaa

¼ dl soijakastiketta
(1rkl miriniä)
(suolaa)


(1. Leikkaa inkivääri hyvin ohuiksi viipaleiksi ja laita jäävedellä täytettyyn kulhoon. Siirrä sivuun.)
2. Pyyhi sienet kostealla talouspaperilla ja irrota kannat. (Jos sienet on niitä pikkusieniä, muuta ei tarvitse tehdä. Itse veistelin sieneni 'pienten herkkusienten' kokoisiksi, eli sienen koosta riippuen joko puoliksi tai neljään osaan).
Leikkaa kevätsipulit ohuiksi viipaleiksi, myös suurin osa vihreistä kärjistä. Sekoita sienet ja kevätsipulit kulhossa.
3. Sekoita etikka ja soijakastike (+ mirin) (ja suolaa maun mukaan) pienessä kulhossa. Kaada seos sieniseoksen päälle, sekoita ja anna marinoitua 15 minuuttia. (Jos suolaa ei lisää marinadiin, mutta tulee katumapäälle, voi suolaa lisätä hyvin myöhemminkin). Kannattaa käännellä sieniä muutaman kerran marinadissa.
4. Ota sienet ja kevätsipulit marinadista reikäkauhalla ja valuta pois ylimääräinen neste. Aseta sieniseos lautaselle. (Valuta inkivääriviipaleet, testaa ovatko syömäkelpoisia, ja sirottele sienien päälle).

Sieniä voi pitää marinadissa kauemminkin, mutta en ole huomannut kovin merkittävää eroa maussa. Erästä riippuen olen kokeillut 15min, n. 1h ja yksi kulhollinen on ollut yönkin yli jääkaapissa. Alle 15 minuutissa makua ei kuitenkaan ehdi tarttua (ainakaan, jos ei lisää suolaa). En tiedä onko mirinillä jotain käytännön merkitystä mihinkään, mutta veikkaan, että ei ainakaan ratkaisevasti.

Toivottavasti maistuu :)

Tässä vielä motivaatiokuva.

(Hell's Kitchenin uudelta kaudelta.
Kuvan creditsit: Chef Ramsayn Facebook)

-M

Cosplay-juttuja

No niin, onnistuuhan se tämäkin taas.
Tällä kertaa sarjassamme 'kootut selitykset siitä, miksen ole päivittänyt blogia pitkään aikaan' on ollut erinäisiä Tilanteita. Ei niistä nyt sen enempiä yksityiskohtia, mutta ei kauheasti ole kiinnostanut hillua istumassa koneen ääressä enää ylimääräistä - ainakaan kirjoittelemassa. Nyt kesän ja syksynkin lomat jo lusittua ja uhkaavasti nurkan takana häämöttävän joululoman lähestyessä ajattelin viritellä taas jotain Japani-aiheista kirjoitelmantynkää tännekin.

Tämänkertaiseksi aiheeksi valitsin cosplayn, joka on sinänsä vähän kummallinen valinta näin passiiviselle harrastajalle, mutta ajattelin selventää (välillä ihmetystä herättäviä) siviilipuuhiani tänne ainakin tämän postauksen verran.

Cosplay siis. Lyhyesti selitettynä sitä kuvaa ehkä parhaiten sen nimi: 'costume' + 'play' eli jonkinlainen pukuileminen. Itselläni se tarkoittaa käytännössä sitä, että otan jonkin hahmon esikuvaksi jostakin japanilaisesta anime-sarjasta, manga-sarjakuvasta tai pelistä, ja askartelen ko. hahmon puvun ja toivon lopputuloksen näyttävän mahdollisimman paljon lähdehahmoltaan sekä vaatteiden, kampauksen, asusteiden, vartalon että naamani osalta.
Cosplay liittyy japanilaiseen populaarikulttuuriin (manga, anime, j-rock yms.), mutta sinälläänhän esikuvien mukaan pukeutuminen ei ole mikään uusi ilmiö - kabuki-teatterissakin harrastettiin tätä jo Edo-kaudella (esim. Ichikawa Danjûrôn (VII) lavakostyymin kuviosta siinneet kimonokuviot). Cosplayhahmojenhan ei tarvitse siis kuitenkaan olla pelkästään japanilaisiin lähteisiin perustuvia hahmoja; ne voivat olla myös vaikka Disneystä tai omiakin designejä. Google tietää kaikennäköisiä juttuja cossaamisesta, joten jos selitykseni ei tunnu tarpeeksi selvältä, sinne siis.

Eka cossini oli Yûko sarjasta xxxHolic. Tuli vähän kiire ja lopulta hihatkaan ei toimineet, joten uusiksihan se yläosa meni. Uusittu versio tässä vaiheessa tosin jo vähän rutussa.
Kuva: Jacob Åberg

En käytä harrastus-sanaa kovin mielelläni yleensä vapaa-ajan aktiviteeteistä, koska 'harrastus' leimautuu helposti vain 'jonkinlaiseksi puuhasteluksi'. Lasken omat aktiviteettini kaikeksi muuksi kuin siksi. Toisaalta taas cossaamista voisin melkein jopa kutsua omalla kohdallani harrastukseksi, sillä vaikka suhtaudunkin vähän liiankin äärimmäisellä vakavuudella erityisesti siihen askartelemiseen, kyseessä ei ole juttu, jota ilman en voisi elää. Enkä nyt tarkoita, että cosplay-harrastuksessa pitäisi olla kyse elämästä ja kuolemasta voidakseen olla Oikea Cossaaja, mutta täytyyhän sitä omia pieniä dilemmoita olla pitääkseen mielen häir...siis vireänä.

xxxHolicin Yûko on muutenkin hieno hahmo, jolla on aina kivoja vaatteita. Siksi siis toinenkin puku.
Kuva: Hanna Hyttinen

Tästä päästäänkin sujuvasti ilman aasinsiltoja siihen, miksi nyt sitten ylipäätään askartelen niitä kostyymeitä.

Ei taida olla kovin kummoinen yllätys, jos kerron pitäväni japanilaisista vaatteista. Varsinkin perinteisistä. Tähän mennessä valitsemani hahmot ovatkin olleet enemmän tai vähemmän japanilaistyylisissä vaatteissa. 'Enemmän tai vähemmän' siksi, että jos katsoo 'jee, tällä on kimono, sitähän voisi joskus ehkä käyttää muulloinkin', niin pukua vääntäessä viimeistään käy ilmi, että eihän se oikeaa kimonoa ole nähnytkään. Esimerkiksi: hahmojen kimonot näyttävät yleensä istuvilta, eli ainakin länsimaalaisesta vinkkelistä katsottuna vartaloa jotensakin mairittelevilta. Oikeastihan kimonon alle kuitenkin turjustetaan mitä erilaisempia määriä pyyhkeitä ja naruja, ja sen tarkoitus on oikeastaan olla kaikkea muuta kuin istuva. Sitten onkin kova miettiminen, miten paljon on valmis poikkeamaan 'oikeasta kimonosta' ja muuttamaan mallin '(kohtuullisen) istuvaksi mekoksi, jossa on hassut hihat ja edessä halkio'. On tämäkin kimonoelitismiä.

Vähän erilainen kimonomekko. Talvea varten lämpimämpi kostyymi - Himiko pelistä Ôkami. Päähine tosin ei ole erityisen terveysvaikutteinen..
Kuva: Tapio Matikainen

 

Japanilaiset piirroshahmothan eivät tunnetusti ole fysiikaltaan kovin realistisia, ja tälläisen persjalkaisen suomalaisen päärynävartaloisen naisen arkkityyppi ei välttämättä ole kovinkaan lähellä sitä. Oikeastaan tuo perinteisten asujen linja on osoittautunut senkin takia paljon mielenkiintoisemmaksi, varsinkin kun ajatus itseni änkemisestä kaiken maailman minihameisiin ahdistaa.

Ajatuksena tehdä 'jotain helpompaa' syntyi Erzalle (Fairy Tail) kostyymi. Halusin myös hakamat, mutta eihän niistä lopulta mitään hakamia tullut, kun ei ne autenttiset sellaiset sarjassakaan ole. Eikä se 'jotain helpompaakaan' ollut. Halusin kokeilla myös miekkojen tekemistä.
Kuva: J.H.R.

Erinäisiä cossikriisejäkin tulee aika ajoin. Jossain vaiheessa tajuaa kuitenkin miettiä, miksi sitä alunperin on edes halunnut kokeilla cossaamista

- Onhan se ompelu aina ollut hauskaa. Olen myös aina tykännyt askarrella koruja yms. rekvisiittaa. Hauskuus saattaa tosin hävitä hyvin äkkiä varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki menee päin männikköä (heh), rekvisiitta näyttää 'ala-astelaisten' tekemältä ja pitäisi vetää muutamat allnighterit, että kaiken saisi tehtyä ajoissa valmiiksi.
- Tykkään myös oikeasti pitää niitä vaatteita päällä. Vaikka 'esikuvani' ovat olleet luonteeltakin mielenkiintoisia, minulla ei silti ole sen kummempaa missiota elää päivääni jonain toisena ihmisenä, vaan minusta on lähinnä hauskaa kokeilla, millainen itse olisin valitsemanani hahmona. Kärjistetysti sanottuna cossaaminen tarjoaa siis hyvän tilaisuuden pukeutua 'hassuihin asuihin'.
- Ja tietysti onhan siellä cosplay-tapahtumissa mukavia ihmisiä, joiden kanssa on kiva hengata.
- Kilpaileminen tai yleensäkin lavaesiintyminen on myös hauskaa, mutta siihenkin alkaa tarvita sen verran eeppisen kostyymin, että useamman viikon syömisen, nukkumisen ja tanssimisen minimoinnista huolimatta aika ei riitä. Budjetista puhumattakaan...

-Photoshoottaaminen on myös erittäin hauskaa!

Olen aina halunnut kokeilla miko-neidon (shintô-pyhätöissä työskenteleviä neitosia) asua, eli hahmoksi valikoitui suosikki-sellaiseni: Kikyô Inuyasha-sarjasta. Motivaattorina asun lisäksi jousi ja nuolet. Kikyôlla on miko-muodossa yleensä tukka kiinni, ja silloin yleensä myös ne jousi ja nuolet.
Kuva: Jacob Åberg

Ja vielä toinen versio. Silloin kun kuvataan Kikyôn synkempää puolta (tai sitä, että Kikyô ei oikeasti ole enää tästä maailmasta), hahmolla on tukka auki ja yleensä silloin Shinidamachût eli vihreät käärmemäiset ötökät ilmestyvät.
Kuva: Jacob Åberg

Kyllä se tästä.

-M