Ankeksi, että olen olemassa

Pitkästä aikaa randomuuksia tarjolla.

Vietän kohtuullisen paljon aikaa jonkinnäköisen ruudun edessä, jos ei ihan katsomalla katsoen niin ainakin jonkinsortin ohjelma taustalla pyörien. Japanilaiset sarjat, leffat ja tv-ohjelmat ovat jokaisen japanistin salainen ase kielen ja kulttuurin opiskelussa, ja samalla oivallinen (teko)syy lahnata ruudun edessä. Mikäli tällä kertaa kuitenkin unohdetaan animet ja draamat ja mietitään viihteellisiä kisailu-, visailu- ja mitä niitä nyt onkaan -ohjelmia, niitäkin löytyy Japanin telkkarista röykkiöittäin.

Viime reissulla epäilemättä Erittäin Sivistäviä Asiaohjelmia katsellessani opin Jännittäviä Juttuja mm. japanilaisista paikalliserikoisuuksista, joihin tuo otsikonkin sanaväännelmä viittaa.

Kanagissa Aomorin läänissä (ja näköjään nyt myös netissä) myydään kirjailija Dazai Osamulle omistettua riisikeksiä eli senbeitä: Umarete sumimasenbei 生まれて墨ませんべい. Ilahduttava fraasi umarete sumimasen ('olen pahoillani, että synnyin') kombotettuna senbei-keksiin saadaankin siis vapaasti, sukkelasti ja hivenen vaatimattomastikin hihitellen käännettyä suomeksi 'Ankeksi, että olen olemassa'. Höhöh.

Dazai Osamu nöyristelemässä. (Kuva Hachinoheyan sivulta)

 

(Kuten tarkkasilmäisimmät voivat huomata, taso on asteen kovempi kuin sananvääntelyä yli kaiken rakastava allekirjoittanutkaan kykenee kääntämään. Kyseinen senbei on värjätty mustekalan musteella mustaksi, ja siksi sumi on kirjoitettu mustetta tarkoittavalla kanji-merkillä.)

Häpeäkseni tunnustan, etten ole juurikaan tutustunut Dazai Osamun tuotannon sisältöön, mutta kyseiseltä herralta ei ainakaan dramatiikkaa puuttunut surullisenkuuluisasta elämästään. Kaikenlaisten kriisien - epäonnistumiset, pettävät vaimot, sairaudet, lääkeriippuvuudet yms. - koettelema jamppa yritti useasti itsemurhaa (yksin tai jonkin vaimoistaan kanssa) onnistuen siinä lopulta viidennellä kerralla vähän alle nelikymppisenä. Sikäli on siis helppo ymmärtää, mistä Kanagin-tuliaisen umarete sumimasen päätyi Dazai Osamun 二十世紀旗手Nijusseiki kishu -novellin nimen alaotsikoksi (löytyy englanniksi ainakin Amazonista Twentieth century standard-bearer -hakusanalla, mutta en tiedä onko novellia käännetty).

En kuollaksenikaan muista Erittäin Sivistävän ohjelman nimeä, josta välittömästi lempparikseni ampaissut senbei-tiedonjyvänen on peräisin. Siinä esitettiin kaksi väittämää Uskomattomista Asioista (en kuitenkaan tarkoita ohjelmaa ナニコレ珍百景 Nanikore chinhyakkei, jossa matkataan ympäri Japania ihmettelemässä keskeltä peltoa löytyviä foliosta rakennettuja ufoja, kulmakarvallisia shiba-koiria ja sellerillä syötäviä nuudeliannoksia) ja julkimoiden oli tarkoitus arvata kumpi oli tosi ja kumpi tuulesta temmattu. Koska en tähään hätään muista Umarete sumimasenbein hatusta repäistyä vertailupariakaan, vaihdan esimerkkiä.

Japanilainen maanviljely- ja ruokatutkimusjärjestö NARO (National Agriculture and Food Research Organization) on kehitellyt omenan, joka näyttää ulospäin normaalilta, mutta onko sisus eli hedelmäliha punaista vai vihreää?
Oikea vastaus on punainen, ja NAROn sivujen mukaan herkku ainakin piti lanseerata Suurelle Yleisölle syötäväksi viime syksynä nimellä Ruby sweet.

Ruby sweet. (Kuva NARO)

Mutta koska kaikki japanilaiset visailuohjelmatkaan eivät liity ainoastaan ruokaan, vaihdan aihetta vielä erääseen yllättäjään, jossa edelleen yhdistyy julkimot, jännyys, sivistävyys ja kirjallisuus – joista viimeksi mainittu ei ehkä (köh) liene ihan Dazai Osamun tasolla.

Eikun piirustelemaan! (Kuva Amazonista)

Yllättäjä siksi, että aurinkolasipäisen koomikkosetämiehen vetämä talk-show(ntapainen) タモリ倶楽部 Tamori club ei yleensä ole tehnyt suurta vaikutusta allekirjoittaneeseen, mutta törmäsin yhtenä päivänä kanavasurffatessa, öh, erikoisempaan jaksoon.
Aiheena oli eräs vastikään ilmestynyt kirja: 男のお尻の描き方 Drawing men's hips. Tamorin ja kumppaneiden luonnostellessa berberi-illustraatioita valtakunnallisessa televisiossa kävi selväksi, että tarkoitusta varten on kuin onkin julkaistu ihan oikea opaskirja eli ilmeisesti useampaakin on vaivannut kyvyttömyys piirtää kundien peboja. Realistisen tulkinnan onnistumiseksi ohjeita annetaan mm. eri-ikäisistä takamuksista. Näin vinkkinä muuten, että kirjaa saa esim. Amazonista, mikäli omaan piirusteluun kaipaa ammattimaisempaa otetta.

Lieneekin syytä lopettaa tämänkertainen postaukseni tähän, sillä sen taso on jo vajonnut näin alas (vyötäröstä). Ehkä viimeisenä sivistyneisyysvaikutelmani rippeiden kokoamisyrityksenä voisin kiteyttää tämänpäiväisen tarinani opetuksen: telkkarista voi oppia jännittäviä ja yleishyödyllisiä asioita arkielämän tarkoituksiin...

-M

Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään

Niinkin talvinen päivitys kuin umen eli luumunkukkien bongailu sopii mainiosti näihin arktisiin *köh* olosuhteisiin, joita viime aikoina ainakin täällä lakeuksien keskellä on riittänyt omiksi ja ehkä jopa muidenkin tarpeiksi asti.

En ollut tehnyt kovin kunnianhimoisia turisteilusuunnitelmia matkani ajaksi, mutta umet olivat ehdoton - joskaan ei erityisen vastenmielinen - pakko aktiviteettilistalla.

Maaliskuun alussa umesesonki alkoi kuitenkin olla jo loppumaan päin, joten niiden ihastelemisen kanssa ei ollut hirveästi aikataulullisia vaihtoehtoja. Magda sanoi haluavansa lähteä mukaani, mutta ainoa vain, että parhaiten kummallekin sopivina päivinä satoi.. Säätiedotuksen lupaillessa kohtuullista keliä saimme lopulta sovittua puolikkaan päivän sesongin viimeiselle lauantaille ennen treenejäni ja Magdan elokuvailtaa (se ensi-iltansa saanut Hobitti, johon olin itsekin ollut valmis uhrautumaan, mutta koska olin nähnyt jo leffan ja seurueessa oli vähintäänkin Thorinin & kääpiöiden verran porukkaa, joista ainoastaan minulle päivä ei käynyt, sanoin skippaavani leffan ja meneväni treeneihin), koska ei umenmetsästyksestä muuten tulisi yhtään mitään. Olimme arponeet vähän turhankin pitkään paikan valinnan kanssa, mutta kätevähköjen kulkuyhteyksien takia valitsimme Yushima Tenjinin pyhätöllä järjestettävän umefestivaalin - saman, jossa kävimme vähän isommalla jengillä kolme vuotta sitten.

Muitakin eväidenkuvaustaustoja olisi toki voinut olla,
mutta lonkerot ja macchaherkku maistui.

Junailimme itsemme Ikebukurosta Hongô Sanchômen asemalle, ja kävellessä muistelimme urakalla menneitä 'eikös me silloinkin pysähdytty täällä vessassa' ja 'eikös tässä matkalla ollut joku hassu pieni viinakauppa' (joskin menimme toista sisäänkäyntiä kohti ja hassu pieni viinakauppa jäi näkemättä).
Löysimme Magdan puhelimen kartan avulla näppärästi perille, mutta kovin montaa askelta emme ehtineet ottaa alueella, kun Magdan kameran akku loppui. Kamerassa onneksi oli myös patterit, mutta nekin olivat feilanneet, eli puhelin uudestaan esiin ja etsimään konbinia.

Toinen yritys sujui kunniakkaammin, ja uusilla pattereilla varustettuna kamerat napsuen saimme kuin saimmekin kierrettyä alueen ja maisteltua erilaisista kojuista löytämiämme herkkuja 'eikös me joskus ostettu tuollaisesta kojusta kuivattuja hedelmiä, jotka oli tosi hyviä'.

Olimme vähän ounastelleet, että umebongailuun ei ehkä mene sitä puoltakaan päivää, ja varasuunnitelman mukaisesti päätimme käydä vielä Uenossa - varsinkin, kun sadepilvetkin päättivät pysytellä poissa. Matka oli lyhyt ja 'eikös me viimeksikin kävelty', joten tossua toisen eteen sitten. Käpöstelimme lammen ympärillä ja ihastelimme kiireisimpiä kirsikankukkia. Puiden alla oli kyllä kyltti, että kyseessä on 'talviset' kanzakura-kirsikat, mutta eräs vanhempi herra poikansa kanssa päätti tulla vielä selvittämään asian lausuen kaiken hyvin huolellisesti meidän nyökytellessämme vieressä. Tässä vaiheessa oma kamerani alkoi seota. Tunnetusti taitavana mekaanikkona onnistuin kyllä lopulta korjaamaan masiinan, mutta kaikesta tästä järkyttyneenä kameran akku oli päättänyt tyhjentyä. Onneksi kännykkäni kamera sentään toimi kivuttomasti, ja uhkaavalta katastrofilta vältyttiin kuvausvälineen vaihdolla.

Näitä sakuroita ei palellut

Vaarallisia puluja ei näkynyt,
ja kuvaaja uskalsi mennä
suoraan puun alapuolelle

Eksyimme jopa pienelle tutunnäköiselle pyhätölle 'eikös me viimeksikin käyty täällä' ja muisti alkoi taas palailla 'eikös täällä silloin ollut vaarallisen näköinen pulu'. Kumpikaan ei tälläkään kerralla kuitenkaan saanut uutta väritystä vaatetukseensa.

Vanhoja muistaessa kannattaa varoa
tällaisia tikkuja, mutta syömisaseena
ainakin se vaatii vielä hieman kehittelyä

Alkoi tulla kylmä ja nälkä, ja vaihdoimme maisemaa lämmittävällä puoliravilla johonkin Ameyokon (Uenon ostoskatu) liepeille. Yhdellä sivukujalla vastaan sattui edullisen näköinen korealainen ruokapaikka, ja 'seurueemme' Korea-intoilija raahasi minut sinne. Ihastelimme ikkunasta hieman epämääräiseltä vaikuttavaa katuvalintaamme, mutta ruoka ainakin oli hyvää ja ravintola rauhallinen. Ihastusta tarjosi myös kadulla autoaan kiillottanut setämies, joka aikansa kärryä puunattuaan ilmestyi ravintolaan näpelöimään puhelintaan henkilökunnan seuraan, ajoittain käyden pöytämme viereisessä ikkunassa katsomassa, ettei autolle ollut tapahtunut mitään. Syötyämme mainiot jälkkärit eli jätskillä täytetyt mansikat ja maccha-suklaapötköt sarjassamme 'kuin suoraan Finnairin pakastimesta' (viitaten Japanin-lennolla tarjottujen jäätelöiden lämpötilaan, jonka uhreiksi molemmat meistä olivat joutuneet) suuntasimme asemalle jatkamaan matkojamme - kuitenkaan tekemättä (epäilemättä) ratkiriemukasta käytännön pilaa setämiehen autolle.

Lopuista lauantai-illan riennoista sen verran, että siinä missä toiset käy elokuvissa tai vipattamassa bilejalkaa, no, minä ja Chie-senpai olimme kymmeneen asti treeneissä. Setagayan treenipaikalla tanssiporukkamme nuorimpien tyttöjen äiti on liian ihana ja huolehtii senseille ja välillä meillekin kahvia tai teetä tai jotain syömistä, ja niinpä treenit keskeytyivät silläkin kertaa kahvittelun ja mukavan jutustelun ajaksi. Mopattuani lattian ja tapeltuani (ja hävittyäni) sälekaihtimien kanssa pistimme putiikin kiinni, sensei heitti meidät lähimmälle asemalle, ja suunnistin siitä kotia kohti naureskellen sensein jutuille, lauantai-illan riennoille ja muutenkin kaikin puolin hauskalle päivälle.

-M

Japanin seikkailu 2014 - start!

Mainitsin edellisessä postauksessa jotakin matkapäiväkirjasta. No, tässä sitä olisi, vaikka tuosta Japanin-matkasta onkin jo 'vähän' aikaa.

Matkaa odotellessahan oli kaikenlaista jännitysmomenttia, mm. tanssinopettajani polvileikkaus (jota tosin ei onneksi lopulta tarvittukaan) ja hänelle viikkoa ennen matkaani sattunut ikävämpi perhetapaus. Joskin ennen kuin paniikissa ehdin edes viestittää osanottoni, sain senseiltä toisen mailin: 'Haluatko tulla tanssitunnille kun olet laskeutunut?'. (Tietenkin halusin!)
Pienen 'en kai nyt ole vaivoiksi ja mitäköhän tästäkin matkasta tulee' -angstin ovelle kolkutellessa lähdin matkaan, mutta koneen ikkunasta Japania katsellessani rupesikin tuntumaan, että olen menossa kotiin ja angsti hävisi saman tien.

Olin buukannut itselleni huoneen Ekodasta, samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, joten junaileminen, suunnistus ja laukun bodailu kävi yllättävän kivuttomasti. Kerkesin käydä huoneessa kääntymässä vaatteidenvaihdossa ja penkomassa treenikamat mukaani, ja sitten suuntasinkin jo Setagayan treenipaikalle. Suurin osa meistä oppilaista olikin siellä, ja oli hauskaa tavata kaikki heti. Sensei oli yhtä iloinen kuin ennenkin, minä ehkä vähemmän terävä hyvinnukutun (...) lentokoneyön jäljiltä, mutta tuumasimme kaikki lopulta, että oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään Japanista.

Tervetuloa mustan melonileivän maahan

Edellisellä reissulla olin käyttänyt lentokentältä etukäteen tilattua vuokrapuhelinta, mutta tällä kertaa halusin hankkia prepaidin. Prepaidejahan ei kuitenkaan myydä ihan tavallisille matkaajille - kriteereinä on mitä erilaisempia henkilöllisyyttä ja kelpoisuutta todistavia dokumentteja, esim. passin lisäksi ulkomaalaisrekisterikortti. Koska itse tosiaan olin nimenomaan se tavallinen matkaaja, Ochadai-aikainen kaverini Magda (joka on taas Japanissa opiskelemassa) lupautui kaverikseni puhelinostoksille. Olimme sopineet, että jos aikaa jää treenieni jälkeen niin mennään ostamaan minulle puhelin heti, mutta treenien venymistaipumusta ounastellen lupasin kuitenkin soittaa jostain paluumatkalta ja katsoa tilannetta uudestaan. Jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä valinta, sillä aiemmat treenit oli vähän myöhässä ja minullakin lopulta venähti. Säädin myös junista poistumisen mahdollisimman kauas yleisöpuhelimista, ja puhelinten luo kävelyn sijaan päätin vain kiirehtiä kotiin ja laittaa viestin koneelta. Koneen saaminen nettiin ei tosin aluksi mennyt kuin Strömsössä huoneessa olevien epämääräisten ohjeiden ja allekirjoittaneen teknisten lahjojen takia, mutta sain lopulta yhteydet kuntoon ja sovittiin puhelimenhakureissu seuraavalle päivälle.

Tapasin Magdan Ikebukurossa ja suuntasimme SoftBankin liikkeeseen. Kuulemma heillä ei ollut prepaideja, joten meidät käskettiin Shibuyan liikkeeseen. Menimme sitten Shibuyan SoftBankiin, mutta ei sielläkään ollut prepaideja. Mitä ihmettä. Käskivät kysymään tien toisella puolella olevasta LABIsta, koska siellä kuulemma 'aiemmin on ollut' (LABIhan on eräänlainen paikallinen Musta Pörssi, josta siis saa kaikenlaista elektroniikkaa telkkareista ja tuulettimista puhelimiin, eikä pelkästään tietyn operaattorin – esim. SoftBankin – puhelimia). Myyjä löysi meille prepaidin, ja sopimuksen teko melkein tyssäsi siihen, että Magdalla ei ollut passia mukana. Vaihtoehtona kuitenkin oli 'tunnistautua' näyttämällä toista komboa (mm. kansallista terveysvakuutuskorttia), niin sopimus saatiin vireille. Odotellessa ehdimme käymään läheisessä vaatekaupassa ihmettelemässä muotia, ja päivittelemään hankalaa puhelimenhankintasysteemiä sekä SoftBankin omista liikkeistä löytymättömiä prepaideja. Onnistuimme lopulta paikallistamaan myös Mystisen Taulun, jolla jonotusnumerot näkyvät, ja jonka alta meidän piti mennä noutamaan puhelin. Laturi piti ostaa erikseen (mikä ihmeen idea siinäkin on), mutta sain kuin sainkin puhelimeni. Olimme siinä vaiheessa saaneet tarpeeksi ostoksista ja elektronisista vempeleistä ja päätimme vaihtaa maisemaa. 

My preciousss..

Jostain syystä Hollywood-rainojen ensi-illat on Japanissa käsittämättömän myöhään. Hobitti (Desolation of Smaug) oli juuri saamassa ensi-iltansa tuolloin - helmikuun viimeisellä viikolla ja yli 2 kk muuta maailmaa myöhemmin - ja sen kunniaksi Shinjukussa oli sopivasti yhden elokuvateatterin aulassa näytillä Hobitissa ja Taru sormusten herrasta -leffoissa lähishotteihin käytetty iso Sormus. Olimme meinanneet käydä siellä pällistelemässä sormusta jossain vaiheessa, mutta koska olimme jo melkein kulmilla, päätimme mennä sinne saman tien. Turisteilimme aulassa aikamme hölmöinä virnistellen, mutta lopulta nälkä (ja pyrkimys antamaan meistä suht tervejärkinen mielikuva) ajoi meidät pois.

Teatterin kulman takaa löytyi Italian Tomato Jr -ravintola. Olinkin aikaisemmin jo vaahdonnut Magdalle haluavani mennä sinne vanhojen aikojen kunniaksi syömään tomaattimozzarellapastaa, joten valinta ei ollut vaikea: vakiosetti eli isompi annos pastaa ja vielä päälle puoli purkillista parmesaania - nam nam (parmesaanipurkin mukaan tuote sisälsi 100% real cheese. Emme jääneet miettimään mitä vaihtoehtoja tuolle oikealle juustolle olisi ollut). Haahuilimme aseman tavarataloon vielä jälkkärille johonkin parfait-kahvilaan, jossa taustamusiikkina pyöri levyllinen 80-90- lukujen jenkkiläisiä ja brittiläisiä poikabändejä. Ihmettelimme musiikkivalintaa ja naureskelimme päivän länsimaisille aktiviteeteillemme. Syötyämme namimme suuntasimme takaisin Ikebukuroon ja kävimme aseman ostostunnelissa etsimässä yhtä tuliaista, mutta sesonki oli väärä ja sitä ei löytynyt. Matkan varrella oli kuitenkin kauppa, josta saa 'oikeaa kahvia' ja kaikkia länsimaalaisia herkkuja. Juotuamme kaupan tarjoamat sumpit jatkoimme matkaa kotejamme kohti. Sain ruokakaupasta eväät mukaani ja menin viettämään lopun iltani telkkarin ääressä.

Perinteinen jälkkärikuva

Minulla oli vielä seuraavakin päivä vapaata treeneistä, joten päätin käyttää sen tekemällä viimeisen koulutehtäväni (koska 'lintsasin' koulusta jakson viimeisen viikon). Minulla oli myös vähän flunssainen fiilis, ja kävin kaupassa ostamassa urakalla erilaisia teejuomia flunssan karkotukseen. Lahnasin varmuudeksi lopun päivää huoneessa valmistautuen seuraavan päivään treeneihin.

-M

'Sellaisena kuin teet sen, sellaisena syöt sen, ja sellaisena pidät siitä'

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen onkin taas aika vaihteeksi aktivoitua. Seuraava matkapäiväkirja on oikeastaan tekeillä, mutta sitä odotellessa ajattelin postata muutaman hassun reseptin, johon tuo otsikon vanha Martta-sanontakin (köh) viittaa.

Pari viikkoa sitten sain jostain - näin jälkikäteen ajateltuna: hetkellisen mielenhäiriön johdosta - päähäni haluavani kokeilla tempuran tekemistä. Tempura tarkoittaa siis friteerattuja kasviksia ja äyriäisiä. Se ei varsinaisesti ole lähtöisin Japanista, vaan alunperin portugalilaiset tutustuttivat japanilaiset tempuran ihmeelliseen maailmaan.

En ole tehnyt tempuraa. Ikinä. Enkä edes ole hirveästi harrastanut friteeraustakaan. Päätin siis 'harjoitella kotirouvailua salaa' ja kokata itsekseni. Jos setti feilaa, niin eipähän ole todistajia, heh. Yllättävää kyllä, setti ei kuitenkaan feilannut, ja olen edelleenkin äimistynyt siitä, miten kivuttomasti homma onnistui pienestä töpeksimisestä huolimatta. Tempura on kohtuullisen työlästä, ja samalla vaivalla olisi oikeastaan ollut kiva, jos olisi ollut toinenkin syöjä.
Siitä hyvästä siis jaan reseptin tänne – aloittelijan tuurilla homma ainakin onnistuu ;)

Asiaan!

Resepti oli alunperin kirjasta 'Suuri aasialainen keittokirja' (Läsförlaget ab, 2004), mutta tässä ei näköjään oikeastaan ole siitä jäljellä muuta kuin tempurataikina :D
Yhdennaisen iltapalaani ja sen työläyttä ajatellen skippasin reseptin katkaravut. Vihannekset (kesäkurpitsa, paprika, sipuli) vaihdoin oikeastaan riskillä mieluisampiin: munakoisoon ja porkkanaan.
Ajattelin myös pihistellä enkä jaksanut lähteä erikseen ostamaan tempurajauhoja – käytin siis tavallisia vehnäjauhoja. Tempurajauhoissa on käytännössä ilmeisesti se ero, että ne tekevät taikinasta kevyemmän.

Kasvistempura
2 annosta

puolikas munakoiso

2 isohkoa porkkanaa
2dl (tempura)jauhoa

+ jauhoa kasvisten jauhottamiseen

2dl jäävettä

1 munankeltuainen
öljyä friteeraukseen

soijakastiketta tarjoiluun

(tuoreita inkiväärisuikaleita)

1.Viipaloi n. 5mm paksuisia siivuja munakoisosta. En tiedä olisiko ollut tarpeen 'itkettää' koisoja, mutta ajattelin, että sitten se ei ainakaan 'itketä syöjää' (vai mitä, isä). 'Itkettämisen' pitäisi poistaa kitkeryys munakoisosta. Levitä siis koisopalat esim. pellille ja ripottele pintaan vähän suolaa. Anna olla 15(-30)min.
Kuori porkkanat koisojen hengaillessa pellillä ja leikkaa siitä n. 3mm kokoisia viipaleita (järkeilin tämän niin, että siivu ei saa olla liian ohut, jotta siihen jää rapsakkuutta, mutta ei myöskään liian paksu, jotta se kypsyy vielä saman illan aikana). Pitkittäin siivutettu porkkana on hankalampi käsitellä, joten kannattaa laittaa porkkana puoliksi tai leikata siivut viistoon.

Kuivaa talouspaperiin koisoista irronnut vesi.

2. Jauhota vihannekset ja ravista ylimääräiset jauhot pois.

3. Tempurataikina. Sekoita kulhossa varovasti jauhot, vesi ja munankeltuainen (eikä näköjään ole katastrofi jos muna hulahtaa kokonaisena sekaan..). Taikinan kuuluu olla kokkareista, joten älä sekoita liikaa (joskin omastani tuli aika tasaista). Käytä heti.
4. Kuumenna öljy wokissa tai kattilassa. Ota iso lautanen/vati/pelti/ritilä tms. valmiiksi ja peitä se talouspaperilla. (Lämpötilan voi tsekata tiputtamalla tippa taikinaa öljyyn – jos sen ruskistumisessa kuluu pieni elinikä, öljy ei ole vielä tarpeeksi kuumaa). Friteeraa kasvikset kullanruskeiksi 2-3 palasta kerrallaan, nosta kattilasta ja aseta valumaan talouspaperitetulle lautasellesi.
5. Tarjoa heti soijakastikkeen kera. Halutessasi soijakastikkeeseen voi lisätä tuoreita inkiväärinsuikaleita.

Pieni iltapala <3
(Tempurasta riittää santsikierroksen jälkeen samanlainen setti toiselle. Tai toiselle päivälle.)

Bonuslisäke.

Olin ollut yhtä innoissani em. kirjan marinoiduista herkkusienistä, joten kokeilin pyöräyttää niitä tempuran kaveriksi. Ja koska jäin koukkuun, tähän mennessä olen tehnyt niitä useamman kerran. Jääkaappini ja naapurin Supermarketin valikomista johtuen ohje typistyi 'köyhän miehen versioksi' eli enemmän kuin simppeliksi: sieniä, kevätsipulia, soijakastiketta ja riisiviinietikkaa.

Ohjeessa käytetään pieniä herkkusieniä, mutta tein itse 'tavallisen kokoisista' eli ei jumbosienistä vaan, no, niistä tavallisista.

Pidän inkivääristä, mutta erinäisistä toimenpiteistä huolimatta se osoittautui liian tymäkäksi ja söin lopulta sieneni ilman inkivääriä (ja inkivääri meni tempuran soijadippiin). Tykkään ideasta, mutta vaatii jonkinlaista jatkokäsittelyä ja Erittäin Ohuita Siivuja. Kertokaa, jos joku saa tämän toimimaan.

Sieniä kevätsipulikastikkeessa
2 annosta

(2cm pala tuoretta inkivääriä)
(pieni astiallinen jäävettä inkiväärille)
1 rasia (n.200g) herkkusieniä
3 kevätsipulia

¼ dl riisiviinietikkaa

¼ dl soijakastiketta
(1rkl miriniä)
(suolaa)


(1. Leikkaa inkivääri hyvin ohuiksi viipaleiksi ja laita jäävedellä täytettyyn kulhoon. Siirrä sivuun.)
2. Pyyhi sienet kostealla talouspaperilla ja irrota kannat. (Jos sienet on niitä pikkusieniä, muuta ei tarvitse tehdä. Itse veistelin sieneni 'pienten herkkusienten' kokoisiksi, eli sienen koosta riippuen joko puoliksi tai neljään osaan).
Leikkaa kevätsipulit ohuiksi viipaleiksi, myös suurin osa vihreistä kärjistä. Sekoita sienet ja kevätsipulit kulhossa.
3. Sekoita etikka ja soijakastike (+ mirin) (ja suolaa maun mukaan) pienessä kulhossa. Kaada seos sieniseoksen päälle, sekoita ja anna marinoitua 15 minuuttia. (Jos suolaa ei lisää marinadiin, mutta tulee katumapäälle, voi suolaa lisätä hyvin myöhemminkin). Kannattaa käännellä sieniä muutaman kerran marinadissa.
4. Ota sienet ja kevätsipulit marinadista reikäkauhalla ja valuta pois ylimääräinen neste. Aseta sieniseos lautaselle. (Valuta inkivääriviipaleet, testaa ovatko syömäkelpoisia, ja sirottele sienien päälle).

Sieniä voi pitää marinadissa kauemminkin, mutta en ole huomannut kovin merkittävää eroa maussa. Erästä riippuen olen kokeillut 15min, n. 1h ja yksi kulhollinen on ollut yönkin yli jääkaapissa. Alle 15 minuutissa makua ei kuitenkaan ehdi tarttua (ainakaan, jos ei lisää suolaa). En tiedä onko mirinillä jotain käytännön merkitystä mihinkään, mutta veikkaan, että ei ainakaan ratkaisevasti.

Toivottavasti maistuu :)

Tässä vielä motivaatiokuva.

(Hell's Kitchenin uudelta kaudelta.
Kuvan creditsit: Chef Ramsayn Facebook)

-M

Cosplay-juttuja

No niin, onnistuuhan se tämäkin taas.
Tällä kertaa sarjassamme 'kootut selitykset siitä, miksen ole päivittänyt blogia pitkään aikaan' on ollut erinäisiä Tilanteita. Ei niistä nyt sen enempiä yksityiskohtia, mutta ei kauheasti ole kiinnostanut hillua istumassa koneen ääressä enää ylimääräistä - ainakaan kirjoittelemassa. Nyt kesän ja syksynkin lomat jo lusittua ja uhkaavasti nurkan takana häämöttävän joululoman lähestyessä ajattelin viritellä taas jotain Japani-aiheista kirjoitelmantynkää tännekin.

Tämänkertaiseksi aiheeksi valitsin cosplayn, joka on sinänsä vähän kummallinen valinta näin passiiviselle harrastajalle, mutta ajattelin selventää (välillä ihmetystä herättäviä) siviilipuuhiani tänne ainakin tämän postauksen verran.

Cosplay siis. Lyhyesti selitettynä sitä kuvaa ehkä parhaiten sen nimi: 'costume' + 'play' eli jonkinlainen pukuileminen. Itselläni se tarkoittaa käytännössä sitä, että otan jonkin hahmon esikuvaksi jostakin japanilaisesta anime-sarjasta, manga-sarjakuvasta tai pelistä, ja askartelen ko. hahmon puvun ja toivon lopputuloksen näyttävän mahdollisimman paljon lähdehahmoltaan sekä vaatteiden, kampauksen, asusteiden, vartalon että naamani osalta.
Cosplay liittyy japanilaiseen populaarikulttuuriin (manga, anime, j-rock yms.), mutta sinälläänhän esikuvien mukaan pukeutuminen ei ole mikään uusi ilmiö - kabuki-teatterissakin harrastettiin tätä jo Edo-kaudella (esim. Ichikawa Danjûrôn (VII) lavakostyymin kuviosta siinneet kimonokuviot). Cosplayhahmojenhan ei tarvitse siis kuitenkaan olla pelkästään japanilaisiin lähteisiin perustuvia hahmoja; ne voivat olla myös vaikka Disneystä tai omiakin designejä. Google tietää kaikennäköisiä juttuja cossaamisesta, joten jos selitykseni ei tunnu tarpeeksi selvältä, sinne siis.

Eka cossini oli Yûko sarjasta xxxHolic. Tuli vähän kiire ja lopulta hihatkaan ei toimineet, joten uusiksihan se yläosa meni. Uusittu versio tässä vaiheessa tosin jo vähän rutussa.
Kuva: Jacob Åberg

En käytä harrastus-sanaa kovin mielelläni yleensä vapaa-ajan aktiviteeteistä, koska 'harrastus' leimautuu helposti vain 'jonkinlaiseksi puuhasteluksi'. Lasken omat aktiviteettini kaikeksi muuksi kuin siksi. Toisaalta taas cossaamista voisin melkein jopa kutsua omalla kohdallani harrastukseksi, sillä vaikka suhtaudunkin vähän liiankin äärimmäisellä vakavuudella erityisesti siihen askartelemiseen, kyseessä ei ole juttu, jota ilman en voisi elää. Enkä nyt tarkoita, että cosplay-harrastuksessa pitäisi olla kyse elämästä ja kuolemasta voidakseen olla Oikea Cossaaja, mutta täytyyhän sitä omia pieniä dilemmoita olla pitääkseen mielen häir...siis vireänä.

xxxHolicin Yûko on muutenkin hieno hahmo, jolla on aina kivoja vaatteita. Siksi siis toinenkin puku.
Kuva: Hanna Hyttinen

Tästä päästäänkin sujuvasti ilman aasinsiltoja siihen, miksi nyt sitten ylipäätään askartelen niitä kostyymeitä.

Ei taida olla kovin kummoinen yllätys, jos kerron pitäväni japanilaisista vaatteista. Varsinkin perinteisistä. Tähän mennessä valitsemani hahmot ovatkin olleet enemmän tai vähemmän japanilaistyylisissä vaatteissa. 'Enemmän tai vähemmän' siksi, että jos katsoo 'jee, tällä on kimono, sitähän voisi joskus ehkä käyttää muulloinkin', niin pukua vääntäessä viimeistään käy ilmi, että eihän se oikeaa kimonoa ole nähnytkään. Esimerkiksi: hahmojen kimonot näyttävät yleensä istuvilta, eli ainakin länsimaalaisesta vinkkelistä katsottuna vartaloa jotensakin mairittelevilta. Oikeastihan kimonon alle kuitenkin turjustetaan mitä erilaisempia määriä pyyhkeitä ja naruja, ja sen tarkoitus on oikeastaan olla kaikkea muuta kuin istuva. Sitten onkin kova miettiminen, miten paljon on valmis poikkeamaan 'oikeasta kimonosta' ja muuttamaan mallin '(kohtuullisen) istuvaksi mekoksi, jossa on hassut hihat ja edessä halkio'. On tämäkin kimonoelitismiä.

Vähän erilainen kimonomekko. Talvea varten lämpimämpi kostyymi - Himiko pelistä Ôkami. Päähine tosin ei ole erityisen terveysvaikutteinen..
Kuva: Tapio Matikainen

 

Japanilaiset piirroshahmothan eivät tunnetusti ole fysiikaltaan kovin realistisia, ja tälläisen persjalkaisen suomalaisen päärynävartaloisen naisen arkkityyppi ei välttämättä ole kovinkaan lähellä sitä. Oikeastaan tuo perinteisten asujen linja on osoittautunut senkin takia paljon mielenkiintoisemmaksi, varsinkin kun ajatus itseni änkemisestä kaiken maailman minihameisiin ahdistaa.

Ajatuksena tehdä 'jotain helpompaa' syntyi Erzalle (Fairy Tail) kostyymi. Halusin myös hakamat, mutta eihän niistä lopulta mitään hakamia tullut, kun ei ne autenttiset sellaiset sarjassakaan ole. Eikä se 'jotain helpompaakaan' ollut. Halusin kokeilla myös miekkojen tekemistä.
Kuva: J.H.R.

Erinäisiä cossikriisejäkin tulee aika ajoin. Jossain vaiheessa tajuaa kuitenkin miettiä, miksi sitä alunperin on edes halunnut kokeilla cossaamista

- Onhan se ompelu aina ollut hauskaa. Olen myös aina tykännyt askarrella koruja yms. rekvisiittaa. Hauskuus saattaa tosin hävitä hyvin äkkiä varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki menee päin männikköä (heh), rekvisiitta näyttää 'ala-astelaisten' tekemältä ja pitäisi vetää muutamat allnighterit, että kaiken saisi tehtyä ajoissa valmiiksi.
- Tykkään myös oikeasti pitää niitä vaatteita päällä. Vaikka 'esikuvani' ovat olleet luonteeltakin mielenkiintoisia, minulla ei silti ole sen kummempaa missiota elää päivääni jonain toisena ihmisenä, vaan minusta on lähinnä hauskaa kokeilla, millainen itse olisin valitsemanani hahmona. Kärjistetysti sanottuna cossaaminen tarjoaa siis hyvän tilaisuuden pukeutua 'hassuihin asuihin'.
- Ja tietysti onhan siellä cosplay-tapahtumissa mukavia ihmisiä, joiden kanssa on kiva hengata.
- Kilpaileminen tai yleensäkin lavaesiintyminen on myös hauskaa, mutta siihenkin alkaa tarvita sen verran eeppisen kostyymin, että useamman viikon syömisen, nukkumisen ja tanssimisen minimoinnista huolimatta aika ei riitä. Budjetista puhumattakaan...

-Photoshoottaaminen on myös erittäin hauskaa!

Olen aina halunnut kokeilla miko-neidon (shintô-pyhätöissä työskenteleviä neitosia) asua, eli hahmoksi valikoitui suosikki-sellaiseni: Kikyô Inuyasha-sarjasta. Motivaattorina asun lisäksi jousi ja nuolet. Kikyôlla on miko-muodossa yleensä tukka kiinni, ja silloin yleensä myös ne jousi ja nuolet.
Kuva: Jacob Åberg

Ja vielä toinen versio. Silloin kun kuvataan Kikyôn synkempää puolta (tai sitä, että Kikyô ei oikeasti ole enää tästä maailmasta), hahmolla on tukka auki ja yleensä silloin Shinidamachût eli vihreät käärmemäiset ötökät ilmestyvät.
Kuva: Jacob Åberg

Kyllä se tästä.

-M

Back in business - teatterijuttuja

Mihinkä se kuukausi taas hävisi? Olenpa näköjään taas melkein ehtinyt tänne kirjoittelemaan.

Oikeastaan tuo Kioto-päivä oli viimeinen kunnollinen aktiviteettipäivä. Osakan reissu läheni loppuaan, ja hoidimme poikien kanssa kaikenlaisia viime hetken asioita, kuten muutaman postireissun ja jonkinlaista tuliaisten etsintää, mutta suurin osa lopuista parista päivästä meni epämääräisessä lahnaamisessa.
Onnistuimme kuitenkin Merecan kanssa viettämään yhden tyttöjen illan, jolloin kävimme syömässä izakaya-ravintolassa, josta jatkoimme matkaa muutamaksi tunniksi karaokeilemaan. Itsellänihän oli lyhyt matka menomestaamme Tennôjiin, ja hilpaisin sen jalkaisin, mutta koska Mereca joutui suoriutumaan takaisin asuntolaansa jumalan selän takana vielä junien kulkiessa, emme hippailleet kovin myöhään.

Illan viimeiseen biisiin (Coldplayn Viva la vida) oli laitettu yllättävän suomalaissävytteinen video

Ehdinkin jo edellisessä postauksessani mainita päässeeni perille Tokioon, joten ei siitä reissusta sen enempää.

Meillä oli tosiaan vuodenaloittajaisesitys sovittuna 6.1. joten sitä varten kävin tiiviisti sensein luona treenailemassa, ja sen jälkeenkin minun piti saada kaikki harjoittelemani tanssit kohtuulliseen kuntoon, joten treenejä riitti. Muuta en hirveästi ehtinyt/jaksanutkaan. Loput kaksi viikkoa meni siis harvinaisen vähillä turisteilemisilla. Tässä kuitenkin jonkinlainen maistiainen eräästä päivästäni (tai okei, kahdesta päivästä).

Esitystä edellisenä päivänä en päässyt treenaamaan (mikä tietysti auttoi kovasti jännittämisen kanssa), koska sensei oli kiinni Japanilaisen tanssin yhdistyksen nelipäiväisessä vuodenaloittajaisnäytöksessä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Sain senseiltä lipun sekä lauantaille 5. pvä että maanantaille 7.1, koska lippuja ilmeisesti oli jäänyt yli sen verran reippaasti että minutkin saatiin istutettua katsomoon peräti kahdesti (toinen niistä lipuista oli oikeastaan senseille, mutta koska sensei ei itse päässyt katsomaan esitystä, sain hänen lippunsa). Siitä hyvästä tosin 'jouduin' töihin lauantaina. Lauantai oli ensimmäinen näytöspäivä, ja sensei oli vuorossa myymässä lippuja kevään tuleviin esityksiin - yhdistyksellä on jonkinlainen kiertävä systeemi työvuorolaisista - ja esitystä ennen piti niputtaa ohjelmalehtisen väliin mainoksia näistä esityksistä. Joten sensei värväsi minut apujoukoiksi. Itsehän suostuin tietysti enemmän kuin mielelläni. Muistutuksena itselleni: seuraavalla kerralla vähän kätevämmät kengät mukaan, ettei tarvitse säätää joka ainoa kerta backstagelle mennessä ja tullessa..



Jostain syystä länkkärinä saatoin herättää vähän tavallista enemmän huomiota niin paljon ennen esityksen alkua teatterilla pyöriessäni, mutta yritin kovasti näyttää siltä, että minulla oli oikeasti asiaakin siellä. Me niputtajatyövoima jouduimme odottelemaan yli puoli tuntia yhtä esityksen mainosta, ja kun se vihdoin saapui yritimme kaikki japanilaisella tehokkuudella pinota lehtisiä näteiksi nipuiksi. Eräs työvuorossa olleista jampoista kiersi ottamassa kuvia, ja sanoi että 'yrittäkää näyttää siltä, että teette töitä'. Kaikki kyyristelivät lehtistensä ääressä epämääräisissä asennoissa yrittäen näyttää näteiltä, katsoen kameraan ja nätisti hymyillen - minäkin - ja jampan kuvattua meidät mutisin itsekseni jotain, että näyttää varmasti tosi luonnolliselta kun kaikki työtä tehdessään poseeraavat ja hymyilevät kuin Hangon keksi (jostain syystä en kirjaimellisesti käyttänyt tätä ilmaisua, japaniksi saattaisi kuulostaa sangen epämääräiseltä :D ).

Nämä ohjelmalehtisen välissä. Jos niputtaja oli erityisen taitava *krhm*, tiettyä esitettä saattoi löytyä kaksikin kappaletta samasta pinosta! Päälimmäisenä vuodenaloittajaisnäytöksen mainos.

Koska niputus oli vielä vaiheessa, kun yleisö alkoi jo odotella ovien ulkopuolella, vaihdoimme tukikohdan erääseen nurkkaan portaiden alle ikkunan viereen. Minua nauratti epäonnistunut yrityksemme näyttää huomaamattomilta. En kerennyt siinä hirveän montaa nivaskaa taiteilla, kun minun piti jo siirtyä etsimään kohtuullisen hyvää paikkaa yleisöstä, joten pahoittelin kovasti aikaista poistumistani, nappasin yhden ohjelmalehtisen kainalooni ja lähdin nauttimaan esityksestä. Esiintyjät olivat monesta eri koulukunnasta - meiltä Mizukilta molemmissa käymissäni näytöksissä kaksi. Tanssinumeroita oli sen verran monta, etten taida tehdä niistä sen kummempaa selontekoa, mutta joukkoon mahtui tunnetumpia tanssinumeroita ja vähemmän tunnettuja. Osan numeroista olin nähnyt myös meidän väen harjoitusversioina.

Maanantaina minua ei harmikseni tarvittu enää niputtelemaan. Olin alunperin suunnitellut laittavani kimonon päälleni, mutta minulle tuli vähän epävarma olo pukemistaidoistani, ja tulin tulokseen, että en tahdo nolata senseitä, jos onnistun pukemaan sen jotenkin omituisesti päälleni - lisäksi en ollut ihan varma kimonon päälystakkini sopivuudesta sekä kylmyyteen että vuodenaikaan - ja lähdin liikenteeseen länsimaisissa vaatteissa. Käväisin tervehtimässä infotiskin väkeä ja pahoittelemassa, etten voinut enää olla hyödyksi. Sain sieltä suuntimat taas työvuorossa olevan sensein olinpaikasta, ja käytyäni pikaisesti näyttämässä naamaani hänelle, suunnistin viemään takkini säilytyslokeroon (tällä kertaa en uskaltanut mennä yksin backstagelle vaan jätin sen yleisökäyttöön tarkoitettuun lokeroon) ja sieltä kiireesti katsomoon päin etsimään hyvää paikkaa. Ohjelmalehtistä jakanut jamppa oli jo tarjoamassa minulle uutta ohjelmaa, kun sanoin että minulla on jo. Mielestäni kyseinen herra oli eri kuin he, keitä lauantaina olin tavannut, mutta yllätyksekseni hän naurahti ja sanoi 'niin taitaa ollakin'.

Voisin kuitenkin mainostaa, että itselleni jäi mieleen erityisesti tanssi Koma 独楽 (Hyrrä). Se alkoi tavalliseen tapaan, kun esiintyjä(jamppa) tulee lavalle ja tekee mitä yleensä voi olettaa tanssijan tekevän, mutta vähän myöhemmin esityksessä on kohta, jossa tanssija yllättäen viskaa kôken-näyttämöavustajan avustuksella muka hyrrän pyörimään kiserun eli japanilaisen piipun (tälläinen) päälle. Yleisöstä kuului valtava kohahdus, kun kaikki havahtuivat, että jotain jännää tapahtuu. Sitten tanssija leikkiikin hyrrällä ja tekee hienonnäköisiä temppuja (mm. pyöräyttelee kiserua hyrrän samalla pyöriessä), ja lopussa muuttuu itse hyrräksi pyörimässä miekan päällä. En liene kovin väärässä, jos väitän, että 'kaikki olivat ihan fiiliksissä' esityksestä. Minulle jäi vähän epäselväksi, onko kyseessä oikea kiseru ja oikea hyrrä, vai onko hyrräosa jotenkin viritetty kiinni siihen piippuun ja se pyörii automaattisesti jollain mystisellä systeemillä, mutta joka tapauksessa se näytti todella hienolta. Täytyy varmaan ottaa selvää jossain vaiheessa tuosta.

Juttelin esityksestä sensein kanssa myöhemmin, ja hän kysyi oliko siellä mitään kivaa. Mainitsin tuosta Komasta (en tiennyt esityksen lukutapaa ensin, mutta sensei tajusi onneksi heti mitä tarkoitin), ja kävi ilmi, että kyseessä on tanssi, jota sensei haaveilee tekevänsä. Siinä tosin on pikku mutta: Komaa voi esittää nykyään vain Hanayagi-koulukunnan (yksi suurimmista perinteisen tanssin kouluista Japanissa) tanssija. Jokin aika sitten se olisi vielä ollut muidenkin esitettävissä, mutta koska Koma on alunperin Hanayagin ohjelmistoa, olivat päättäneet sitten että ottavat sen takaisin itselleen. Sensei oli kuitenkin iloinen, että olin nähnyt juuri tuon esityksen :)

Tästä näköjään venähti kuitenkin näin pitkä tarina, joten taidan tällä kertaa lopettaa tähän. Toivottavasti pääsen taas pian Kansallisteatterille, siellä on aina kivaa :)

Valmis ohjelmalehtinen ja piljettini. Tykkään myös noista piljettien kuorista.

Kioto-päivä

Tervehdys taas.

Viime viikko hävisi johonkin yllättävän nopeasti. Siitä huolimatta päätin jatkaa matkakertomusta kronologisesti eli Kansain reissulta vuorossa päivä Kiotossa. Tai puolikas. Tai jotain.

Meillä siis venähti lähtö vähän, ja olimme Kiotossa perillä vasta joskus yhden maissa - tiedossa ei siis olisi kovin paljon tehokasta turisteiluaikaa. Ei sillä, että olisin muutenkaan tehnyt kovin kunnianhimoisia suunnitelmia: parilla temppelillä jos kävisi, niin olisin taas hetken aikaa onnellinen.

Halusin myös käydä tervehtimässä 'Jotain kuuluisaa kabukimestaa' (niinkuin eräs suuri ajattelija on sanonut) eli Minamiza-teatteria.

Minamizan edustalla oleva suuri lyhty

Suunnaksi tuli siis itäinen Kioto. Herraseurani ei ollut käynyt missään itäisissä temppeleissä, joten päätösvalta jäi senpain oikeudella minulle.
Lähdimme Minamizalta käpöstelemään Gionin pikkuteitä Kôdaiji-temppelille.

Kaupungin suojelema Nenen tie

Higashiyamalla eli itäisessä Kiotossa on enemmänkin näitä tienvarsi-boddhisatvoja, joilta voi 'hipelöimällä' pyytää suojelusta erilaisiin asioihin. Tämä kaveri osui silmiin matkalla, Hôtei-niminen kaveri pitää huolta varallisuudesta. Ohjeet löytyy myös englanniksi.

Kôdaiji on rakennettu Toyotomi Hideyoshin muistoksi, ja tämän jampan rakastettu eli Nene-sama (jonka mukaan kävelemämme tiekin on nimetty) lepää mäenrinteelle rakennetussa mausoleumissa. Kivipuutarha oli harmiksemme jonkinlaisessa järjestelyvaiheessa, joten lähinnä rakennustyömaalta näyttävä läjä kiviä ei tällä kertaa päätynyt kameran ikuistamaksi.

Bambumetsikkö ja muutamia viimeisiä syksyisiä lehtiä

Ruohokattoinen maja

Puutarha

Temppelin vahtikilpikonna

Kaksikerroksinen teemaja - ovat kuulemma aika harvinaisia

Täällä lepää Nene-sama

Katettu silta

Lisää bambumetsikköä

Näkymä mäeltä

Lähdimme suunnistamaan takaisin pohjoiseen päin, ja matkalla vastaan tuli pari maiko-tyttöäkin.
Tarkoituksenamme oli ollut jatkaa suoraan matkaa, mutta oli pakko pysähtyä syömään välillä. Pienen tankkausoperaation jälkeen jatkoimme käpöstelyä. Alkoi olla sen verran myöhä, että temppeleiden sulkemisaika alkoi lähestyä, joten muutimme alkuperäistä suunnitelmaa ja poikkesimme Nanzenji-temppelille. Itse temppelin turisteilupaikat (puutarhaa lukuunottamatta) olivat kiinni uudenvuoden valmisteluita varten, joten käpöstelimme pihalla katselemassa rakennuksia ulkoa päin. Olen käynyt jokunen vuosi sitten Nanzenjilla aiemminkin, mutta yhtä mukava tuota oli nytkin katsella.

Ison portin edessä

Yksinäinen punainen syksyn lehti

Päätemppelirakennus

Akveduktimainen siltarakennelma

Ilta-auringossa

Muutaman tunnin tehokkaan kävelyn jälkeen alkoi ainakin allekirjoittaneen jalat olla sitä mieltä, että ei pysty enää. Lähdimme käpöstelemään lähimmälle asemalle ja sitten suuntimat takaisin Osakaan ja hostellillemme viettämään rauhallista 'koti-iltaa'.

Harmi, etten tällä Japanin-matkalla ehtinyt kiotoilemaan enempää. Täytyy ilmeisesti tulla taas jossain vaiheessa uudestaan ja tehdä vähän monipäiväisempi pyhiinvaellus Kiotoon. Sitä odotellessa~