Aktivismia

Jeh.

Muutama sensei on tässä loppuviikosta kerennyt kysyä jo, että ollaanko me väsyneitä näin ekan viikon jälkeen. Ilmeisesti ollaan näytetty just siltä. Ihan hyvä ennusmerkki kyllä tässä vaiheessa vuotta :D

Torstaina pidin pari 'esitelmää': työkurssilla ulkomaalaisille vaihtareille tarkoitetusta nettisivusta, ja seuraavana lyhyt sessio (lyhyt on todellakin juuri oikea sana tässä tilanteessa) ovenkahvanlämmittimistä.
Tytöt olivat lähdössä Ikebukuroon kaupoille koulun jälkeen, joten päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja lähteä metsästämään puhelinta itselleni. Kävin parissa puhelinliikkeessä, ja lopulta päädyin ostamaan AUn liittymän. Olisin halunnut violetin puhelimen (en käsitä mikä siinä oli myyjäpojan mielestä niin erikoisen huvittavaa), mutta ilmaisia puhelimia ei ollut mistään sarjasta sen värisiä, joten otin sitten tummanpunaisen. Kummasti jotenkin tämä Iron Man -linja jatkuu.
Mistä puheenollen, en oikein tiedä oliko se Iron Man -limsa niin hyvää. Maistui kirsikkakolalta.
 Puhelinliikkeen myyjäpoika auttoi täyttämään lomaketta, ja jossain vaiheessa sanoi olevansa saman ikäinen (kun piti täyttää shôwa-vuosien mukaan syntymävuosi) kanssani. En tiedä onko se nyt välttämättä niin hyvä meriitti olla saman ikäinen. Anyway, puhelimen jossain säätämisessä kestäisi kuulemma puolisen tuntia, joten minut lähetettiin kiertelemään siksi aikaa Ikebukuroa. Tein jotain odottamatonta - marssin vastapäiseen elektroniikkaliikkeeseen katselemaan hieman etukäteen kameroiden ja miniläppäreiden hintoja tulevaisuutta varten. Luulen kyllä, että siinä vaiheessa kun olen säästänyt tarpeeksi stipendeistä, en enää muista kierrostani :D
 Kävin vielä pyörähtämässä huvikseni jossain Hello Kitty -liikkeessä. Siinähän se meni muiden joukossa. Kummasti asiakkaat olivat pääosin naispuolisia, tai tyttöystävän kanssa liikkeellä olleita poikia, mutta oli joukossa myös yksi yksinäisen näköinen mieskin.
 Menin sitten takaisin hakemaan puhelintani, mutta sitä ei vielä oltu rekisteröity tai jotain. Kukaan ei lisäksi osannut sanoa kauanko siinä kestää. Joten jäin istumaan siihen sohvalle. Suunnittelin vähän aikaa, miten sieppaan kainalooni pahvisen Ken Watanabe -puhelinmainoksen ja lähden juoksemaan (mikä todennäköisesti ei olisi onnistunut enää hirveän sujuvasti, sillä jalkoihini sattui jo ihan tarpeeksi), mutta siinä vaiheessa sain jo oman kännykkäni. Sinne meni se suunnitelma.
Loppuilta meni mukavasti uutta puhelinta tutkiessa. Miten monta kertaa voikaan painaa samaa nappulaa aina uudestaan ja miettiä 'ei taas tämä..'
 Poissaollessani minulle oli tullut sähköpostiin varmaan neljä eri mailia koululta, ja illan mittaan niitä tuli vielä kolme lisää. Kaikenlaista sitä..

Perjantaina käväisin Takarazuka-sensein tunnilla, sekä allekirjoittamassa jonkun lapun (taas) stipendiä varten.
Tulin kotiin vähäksi aikaa tekemään läksyjä, ja lähdin sitten asemalle odottamaan Izakayaan lähtöä. Jätin onnistuneesti kameran kotiin, joten en voi kuvia hirveästi tässä latailla ^^"
Yksi tyttö kysyi tiistaina (?), että lähdenkö yhdessä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan kenen kanssa oikein olen lähdössä. Paikan päällähän se selvisi (tosin minulla oli jonkinlainen aavistus jo asiasta siinä vaiheessa), TEAn illanistujaiset. Meitä oli vähän reipas 22 tyttöä ja istuimme siellä omassa superloosissamme kolmisen tuntia syömässä, juomassa, höpisemässä, ja syömässä vielä lisää, kunnes meidät ajettiin ystävällisesti pois.

Tänään käväisin treeneissä. Katsoin aamulla aikatauluja, ja sivulla sanottiin, että yhdellä metrolinjoista on sattunut jotakin, ja se saattaa vaikuttaa muihin ratoihin vielä. Lähdin varmuudeksi yhden junan aiemmin (koska missään ei sanottu, paljonko se vaikuttaa jos vaikuttaa). No pyh siellä mitään ollut ongelmia, olin ihan liian aikaisin paikalla..
 En silti käsitä, miten japanilaiset voivat kävellä niin hitaasti. Ymmärrän kyllä, ettei ruuhkassa voi kävellä nopeasti, mutta ihmiset tuntuvat aina olevan niin kiireisiä, että luulisi, että voisivat kävellä nopeampaa. Mutta ei. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan pariskunta, täytyy näköjään kävellä mahdollisimman hitaasti :D Kävelkööt sitten.
 Ooyamassa odotin junaa, ja seisoin siinä kohdalla mihin ovi tulee. Juna näytti aika tyhjältä, eikä ovensuussa seisonut ketään. Jostain päätti kuitenkin kaksi tyttöä kiilata ohitseni, vaikkei meitä ollutkaan siinä kuin me kolme. Olin jo vähällä pistää nuhtelun pystyyn, mutta en ollut vaahtoamistuulella, varsinkaan kun kerkesimme kaikki junaan kuitenkin.
 Aiheutin Ikebukurossa junaa vaihtaessani gaijin-shokin. Olin siis kävelemässä toisen firman junille, ja edessäni oli yläasteikäinen tyttö. Ilmeisesti hän katsoi missä hänen ystävänsä menevät, mutta takana ei ollutkaan ystävät vaan minä pelottavan perusilmeeni kanssa. No tyttö löysi kaverinsa, ja pikkuisen tästä eteenpäin, kaikki kolme kääntyivät suoraan tuijottamaan minua. Olin jo vähän enemmän kuin huvittunut tilanteesta, ja lauritähkän ja 'niin..?' -ilmeideni risteytys varmaan vielä tehosti mielenkiintoista vaikutelmaa minusta. En kuulokkeineni harmi kyllä kuullut mistä tytöt keskustelivat. Olisin kyllä halunnut nähdä tämän tilanteen.
 Keikossa väänsin omia tanssejani (tai ehkä enemmän polviani) parisen tuntia. Olen harjoitellut nyt kaksi viimeistä kertaa kepakolla oikean dôgun sijasta, ja jostain syystä minulla tulee mieleen aina joku (tai ei tässä varmaan tarvi erittelemään ruveta) tuimailmeinen moottoripyöräjengiläinen kepakkoineen. Tänään sanoinkin siitä. Sensei naureskeli, että miksi ihmeessä tiedän tuollaisen sanan, josta keskustelu siirtyi sujuvasti Matsuoka-saniin :D (itse asiassa hassu juttu, katsoin sensein tanssia videolta, ja yksi kôkeneista=lava-avustajista näytti ihan Matsuoka-sanilta). Tapasin tunnin jälkeen ensimmäistä kertaa myös 'uuden' oppilaan, puheliaan vähän vanhemman rouvan. Rouvaa selvästi jännitti, kun jäin seuraamaan hänen keikoaan. Varsinkin sen jälkeen, kun sensei sanoi, että aina tullessani Japaniin, en ole unohtanut tansseja. Rouva oli pahoillaan, kun itse ei ollut kerennyt harjoitella paljoa ollenkaan. Hän pyysi myös monta kertaa anteeksi senseiltä, että on vanha, kun me muut olemme kuulemma niin nättejä :D. Aya-san tuli vähän myöhemmin paikalle, ja nätteys-keskustelu jatkui taas (tässä kohtaa se rupesi jo vaivaamaan). Sensei naureskeli, että häneltä kysytään monesti, miksi kaikki hänen deshinsä ovat niin nättejä, että pitääkö cvn kanssa lähettää kuvakin, ja sensei on aina 'joo' ja nyökkäilee kovasti :D.
 Katsoin siis vielä Aya-sanin treenit, ja saimme lähtiessä mukaamme edamameja. Sensei lähtee matkalle ensi viikolla, joten en pääse nyt vähään aikaan treenaamaan. Senseillä ja Chie-sanilla on myös esiintyminen Sendaissa, mutta en silloin hyvin todennäköisesti pääse vääntäytymään sinne, joten esityskin jää väliin. Voihan pylly, sanon minä.

Täytyy siis ilmeisesti huomenna pitää siivous- ja kanjipäivä treenipäivän sijaan :D. Äyh.

*M